— Kuinka hän on kalpea! — sanoi Tatjana Vlasjevna, Iljaa katsellen.
— Toitko konvehteja? Tai lahjoja päivän sankarille?
— Mistä tulette? — kysyi emäntä.
Kirik tarttui hänen hihaansa ja kuletti pöydän ympäri, esittäen hänet vieraille. Lunjeff puristi lämpöisiä käsiä, vaan vierasten kasvot sulivat hänen silmissään yksiksi pitkiksi, kylmänkohteliaasti hymyileviksi kasvoiksi, joista näkyivät suuret hampaat. Paistin haju kutkutti hänen sieraimiaan, naisten keskustelun rähäkkä kaikui hänen korvissaan kuin sateen rapina, ja silmiä kuumensi: omituinen pakotus esti hänet niitä liikuttamasta, ja jokin kirjava usma peitti niitä. Kun hän istuutui, tuntui väsymys katkovan hänen jalkojaan ja nälkä polttavan hänen sisuksiaan. Hän otti ääneti leipäpalasen ja rupesi syömään. Muuatta vierasta rupesi kovasti aivastuttamaan ja sitä käytti Tatjana Vlasjevna hyväkseen, sanoakseen hänelle:
— Ettekö tahdo onnitella minua? Olette tekin! Tulee, ei sano sanaakaan, vaan rupeaa istumaan ja syömään…
Pöydän alla tyrkki hän sitten jalallaan Iljan jalkaa, kumartuen teekannun yli täyttäessään sitä. Veden loristessa kuuli Ilja hänen hiljaa kuiskaavan:
— Käyttäydy säädyllisesti…
Silloin laski hän leipäpalasen kädestään pöydälle, hieroi kovasti käsiään vastakkain ja sanoi kovasti:
— Olen koko päivän istunut oikeudessa…
Hänen äänensä kuului melun läpi. Vieraat vaikenivat. Lunjeff nolostui, tuntiessaan kaikkien katsovan häneen, mutta hänkin katsoi alta kulmainsa heihin. Häneen katsottiin epäillen, ikäänkuin ei kukaan olisi luullut tämän leveäharteisen, kiharatukkaisen nuoren miehen voivan sanoa mitään hauskaa. Kiusallinen hiljaisuus syntyi huoneessa. Joidenkin ajatusten sirpaleita pyöri Iljan päässä — katkonaisina, harmaina; äkkiä ne ikäänkuin solahtivat jonnekin, häviten hänen sielunsa usvaan.