— Sinä! — Mutta ei hän sitä sanonut eikä sitäkään, että hänen tähtensä Vjera oli varastanut, sanoihan vain: — Petrushka Filimonoff on tuomitsemassa… Onko se oikein, häh? — ja hymähti. Sen sanottuaan astui hän hymy huulillaan kadulle ja kulki sitä verkkaan, tuntien kuin olevansa sidottu tiukkaan näkymättömillä köysillä. Tuska painoi raskaana kivenä hänen rintaansa. Siitä tunsi hän kylmää, — se esti häntä ajattelemasta; ja iltaan asti harhaili hän tarkotuksetta kadulta kadulle, kuten juoksukoira, väsyneenä ja nälissään. Ei hän halunnut mitään eikä mitään huomannut siihen asti, kunnes rupesi tuntemaan nälkää.
Oli jo pimeä. Talojen ikkunoihin syttyivät jo tulet, kadulle lankesi leveitä, keltasia valojuovia, joihin ikkunoilla olevat kukat loivat varjoaan. Lunjeff pysähtyi, ja katsoessaan näitä kuvikkaita varjoja, muistui hänen mieleensä Gromoff'in talon ikkunoilla olevat kukat, hänen vaimonsa, joka muistutti sadun kuningatarta, surulliset laulut, jotka eivät silti estä nauramasta… Kissa kulki varovaisin askelin, käpäliään pudistellen, kadun poikki.
Lunjeff läksi taas astumaan ja tultuaan kadunkulmaan, pysähtyi hän uudestaan. Muuan kulmataloista oli kirkkaasti valaistu ja sieltä kuului soittoa.
— Menen kapakkaan, — päätti Ilja ja astui keskelle katua.
— Pois tieltä! — huudettiin hänelle. Musta hevosen turpa livahti hänen kasvojensa ohi ja hän tunsi hevosen kuuman hengityksen. Hän hypähti syrjään, kuunteli ajurin haukkumista ja poistui ravintolan luota.
"Vuokra-ajuri jos päälle ajaakin, niin ei siitä kuole", — mietti hän tyynesti. "Syömään täytyy lähteä… Vjera se joutuu turmioon…"
Hän kiintyi muistelemaan tyttöä, ja hänen ajatuksensa pyörivät koneellisesti hänessä. Hänellä oli kuitenkin hämärä tunne, joka sanoi, ettei hänen tullut ajatella Vjeraa, vaan itseään, vaan hän ei voinut muuttaa ajatustensa suuntaa…
— Hänkin on ylpeä… Pashkasta ei tahtonut mainita mitään… huomasi ei maksavan vaivaa… Hän on paras kaikista… Olympiada ehkä… Ei, Olympiada menee myös mukiin, vaan tuo Tanjka…
Hän muisti, että Tatjana Vlasjevna viettää juuri tänään syntymäpäiväänsä ja oli kutsunut hänet luoksensa. Ajatus, mennä hänen luoksensa, tuntui hänestä ensin vastenmieliseltä, vaan miltei heti tunsi hän kiukkuista halua menetellä vasten tahtoaan, ja sitten vielä muuan terävä, polttava tunne koski hänen sydäntään… Huudettuaan ajurin, läksi hän ajamaan ja muutaman minutin kuluttua seisoi hän, silmiään valolta siristellen, Avtonomoff'ien ruokasalin ovella, hymyillen tylsästi ja katsoen ihmisiin, jotka istuivat ahtaalla pöydän ympärillä suuressa huoneessa.
— Kas! Jopas tulit… — huudahti Kirik.