— Minä taas olin kerran todistajana eräässä jutussa, — virkkoi Travkin kuivalla kahahtelevalla äänellään, — ja samalla kertaa tuomittiin mies, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta! Oli sitä jo siinä!
Kirik nauraa hohotti. Seurue jakaantui kahteen joukkoon, toinen kuunteli telegrafistin kertomusta pojanmurhasta, toinen Travkinin kuivaa selontekoa miehestä, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta. Ilja katsoi emäntään ja hänestä tuntui, että hänen sisässään rupeaa leimuamaan pieni liekki, — se ei vielä valaissut, vaan se jo poltti hänen sydäntänsä. Siitä lähtien, kun hän oli huomannut Avtonomoff'ien pelkäävän hänen häpäisevän heidät vierasten nähden, alkoivat hänen ajatuksensa tulla selvemmiksi, ikäänkuin hän olisi löytänyt niille yhdistävän langan.
Tatjana Vlasjevna puuhasi toisessa huoneessa pöydän ääressä, jossa oli joukko pulloja. Hänen punanen silkkipuseronsa näytti valkosia seinäpapereita vasten korealta läiskältä, kun hän liiteli perhosen lailla huoneessa, ja hänen kasvonsa loistivat ylpeydestä, kuten emännän konsanaankin, joka huomaa pitojensa onnistuneen. Pari kertaa huomasi Ilja hänen sukkelilla, tuskin huomattavilla merkeillä kutsuvan häntä luoksensa, vaan hän ei mennyt ja tunsi tyytyväisyyttä tietäessään sen tekevän hänet levottomaksi.
— Miksi istut siellä kuten tarhapöllö, veli hyvä? — virkkoi Kirik hänelle äkkiä. — Puhuhan jotakin… älä kainostele… täällä on vain sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät suuria välitä, jos sattuisit nolaamaankin itsesi…
— Tänään tuomittiin muuan tyttö, — sanoi Ilja heti lujalla äänellä, — jonka minä tunnen, hän on prostitueerattu, mutta muuten kunnon tyttö…
Kaikkien huomio kääntyi taas häneen ja taas tuijottivat kaikki vieraat häneen. Felitsata Jegorovnan suuret hampaat paljastuivat hänen leveästi, ivallisesti hymyillessään, telegrafisti pani kätensä suunsa eteen ja rupesi sivelemään viiksiänsä ja miltei kaikki koettivat näyttää vakavilta ja tarkasti kuuntelevansa.
Tatjana Vlasjevna pudotti äkkiä joukon veitsiä ja kahveleita, ja siitä syntynyt kova helinä kajahti Iljan sydämessä kuin meluisa sotasoitto… Hän antoi katseensa kulkea tyynesti vieraasta vieraaseen ja jatkoi:
— Minkätähden hymyilette? Heidän joukossaan on välistä oikein hyviäkin tyttöjä…
— Totta kyllä, — keskeytti Kirik hänet, vaan eihän sinun tule puhua noin… avonaisesti…
— Olettehan te sivistynyttä väkeä — sanoi Ilja, — ettekä siis välitä, jos satun nolaamaankin itseni.