Oli kuin olisi äkisti kokonainen säkenistö hehkuvia kipinöitä lehahtanut hänessä. Hän hymyili terävästi ja häntä tuntui kuin ahdistavan se sanajoukko, joka äkkiä syöksi hänen aivoihinsa, etsien pääsöä hänen suuhunsa.
— Tuo tyttö oli varastanut rahoja eräältä kauppiaalta…
— Yhä parempaa, — huudahti Kirik, hullunkurisesti irvistäen ja päätään pudistaen.
— Itse voitte ymmärtää, milloin ja miten hän voi varastaa… tai ehkei hän varastanutkaan, otti vaan pienen lahjan…
— Tanitshka! — huusi Kirik. — Tule tänne! Ilja kertoo täällä niin merkillisiä juttuja…
Mutta Tatjana Vlasjevna seisoi jo Iljan vieressä. Väkinäisesti hymyillen, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:
— Mitä merkillistä siinä on? Sellaistahan tapahtuu joka päivä… olet kai kuullut sadottain sellaisia juttuja… eikä täällä sitä paitsi ole ketään nuoria tyttöjä… Mutta sen me säästämme myöhemmälle… Olkaa nyt hyvä ja tulkaa ottamaan voileipää, hyvä herrasväki!
— Niin, olkaa hyvä! — huusi Kirik. Kaikki kääntyivät Iljasta. Hän ymmärsi, etteivät vieraat tahtoneet kuunnella häntä, koskei isäntäväki näyttänyt toivovan sitä, ja se kiihotti häntä vielä enemmän. Hän nousi tuolilta ja jatkoi heihin kaikkiin kääntyen:
— Ja ne, jotka tuomitsivat tämän tytön, olivat henkilöitä, jotka ehkä useasti olivat käyttäneet häntä… Muutamia heistä tunnen… Kutsua heitä konniksi, on liian lievää…
— Suokaa anteeksi! — puuttui puheeseen Travkin ankarasti, nostaen sormensa pystyyn. — Niin ette saa puhua! He ovat valamiehiä, ja minä itse…