— Onpas valamiehiä! — huudahti Ilja. Kuinka voivatkaan he olla oikeudenmukaisia, jos…
— Suokaa anteeksi! Valaoikeus on, niin sanoakseni, Aleksanteri toisen toimeenpanemia suuria reformeja! Kuinka voitte lausua mitään halventavaa valtionlaitoksesta?
Hän puhua kahnutti suoraan Iljan kasvoihin, ja hänen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa vapisivat ja silmänsä pyörivät sinne tänne. Kaikki tunkivat heidän ympärilleen, aavistaen hyvillään jotakin häväistysjuttua. Felitsata Jegorovna katsoi yliolkaisesti emäntään, joka kalpeana ja hämillään nyki vieraita hihasta, kiireesti toistellen:
— Oh, jättäkäämme se, hyvä herrasväki! Sehän on niin ikävää! Kirik, pyydä heitä…
Kirik räpytteli levottomasti silmiään ja pyyteli:
— Olkaa hyvä, hyvät naiset ja herrat!… Hiiteen kaikki reformit ja proformit ja koko filosofia…
— Tämä ei ole filosofiaa, vaan politiikkaa! — kahnutti Travkin, — ja ihmisiä, joilla on moiset mielipiteet, kutsutaan valtiollisesti vaarallisiksi!
Huimaava pyörre tarttui Iljaan. Hänestä oli hauskaa seisoa vastakkain tuon lihavan, sileäksi ajellun herran kanssa ja nähdä, kuinka vihainen hän oli. Ajatus, että Avtonomoff'it tunsivat itsensä noloiksi vierastensa edessä, teki hänet sanomattoman iloiseksi, ja halu rikkoa kaikki yhteys näiden ihmisten kanssa, sanoa niille ilkkuvia sanoja ja saada heidät raivostumaan, ponnahti hänessä ylös kuin jänne, ikäänkuin kohottaen hänet ylös huimaavaan, päihdyttävään korkeuteen. Hän tuli yhä tyynemmäksi, ja yhä varmemmin kaikui hänen äänensä:
— Kutsukaa minua, miksi haluatte, — te olette sivistynyt mies! Mutta sittenkin pysyn mielipiteessäni!… Voiko kylläinen nälkäistä ymmärtää?… Olkoon niin, että nälistynyt on varas, — mutta on kylläinenkin varas…
— Kirik Nikodimovitsh? — änkytti Travkin. — Minä… mitä tämä merkitsee?…