— Sinä… sinä valehtelet… valehtelet! — kähisi hän, kaula Iljaan päin ojossa.
— Tahdotko, niin kerron, miltä näytät alasti? — sanoi Ilja tyynesti. — Olethan itse näyttänyt minulle kaikki syntymämerkkisi… Miehesi voi sitten sanoa, valehtelenko vai ei.
Kuului tukahutettua nauruntirskumista ja huudahduksia. Tatjana Vlasjevna nosti kätensä ilmaan, tarttui kaulaansa ja vaipui ääneti tuolille.
— Poliisia! — huusi telegrafisti.
Kirik kääntyi häneen päin ja syöksyi sitten hänen kimppuunsa pää alaspäin kuin härkä.
Ilja ojensi kätensä, tyrkkäsi hänet syrjään ja virkkoi synkästi:
— Varo, minä lyön! Minulla ei ole mitään syytä tehdä pahaa sinulle. Sinä olet tyhmä ja ihan vaaraton… etkä ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa… Mene tiehesi!
Hän tyrkkäsi häntä vielä kerran ja väistyi itse seinän viereen.
Nojaten selkäänsä siihen, jatkoi hän:
— Vaimosi itse on riippunut kaulassani. Viisas hän on… vaan kehnompaa naista ei ole maailmassa… Mutta kaikkikin te olette konnia… Olen ollut oikeudessa tänään… siellä opin tuomitsemaan…
Hän tahtoi sanoa niin paljon, ett'ei saanut ajatuksiaan järjestykseen, vaan lausui ne sekaisin.