— En tahdo myöskään syyttää Tanjaa… se tapahtui… kuin itsestään… elämässäni on kaikki tapahtunut kuin itsestään… sattumalta… Olen murhannutkin miehen ihan sattumalta… En tahtonut kuristaa häntä mutta tein sen kuitenkin… Ja tiedätkö, Tanja, että juuri niillä rahoilla, jotka otin häneltä, pidämme nyt kauppaamme.
— Hän on mielipuoli! — huusi Kirik aivan ihastuneena, ja juosten ympäri huonetta yhden luota toisen luokse, huusi samalla iloisesti ja levottomasti:
— Kuuletteko? Näettekö? Hän on menettänyt järkensä! Voi, Ilja, minun tulee sääli sinua!
Ilja puhkesi äänekkääseen nauruun. Hänestä tuntui vielä kevyemmältä ja rauhallisemmalta, saatuaan sanotuksi murhasta. Hän seisoi voimakkaana ja leveäharteisena, pää pystyssä, tuntematta lattiaa jalkainsa alla; oli kuin hän olisi leijaillut ilmassa ja hiljaa noussut yhä ylemmäksi. Hänen kihara tukkansa kiharoitui hänen korkean, kalpean otsansa ympärille, silmät katsoivat ivallisesti ja ilkeästi.
Tatjana nousi ylös, astui horjuen Felitsata Jegorovnan luokse ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Olen jo kauan sen huomannut… hänen silmänsä ovat olleet aina niin hurjat…
— Jos hän on mielipuoli, niin täytyy kutsua poliisi, — sanoi
Felitsata painavasti, katsoen Iljaan.
— Tietysti on hän mielipuoli! — huusi Kirik.
— Hän lyö meidät kaikki mäsäksi, kuiskasi Grisloff, vilkkuen levottomasti ympärilleen. He pelkäsivät poistua huoneesta.
Ilja seisoi oven vieressä, ja tullakseen ulos, täytyi kulkea ihan hänen ohitsensa. Hän nauroi koko ajan. Häntä huvitti nähdä, kuinka he häntä pelkäsivät, ja samalla huomasi hän, etteivät vieraat ollenkaan säälineet isäntäväkeään, vaan olisivat ihastuneina seisoneet siellä vaikka koko yön ja kuunnelleet, kuinka hän tekee pilaa rakastajattarestaan, jolleivät olisi samalla pelänneet häntä.