— En ole mielipuoli; — sanoi hän, rypistäen synkästi kulmakarvojaan. — Tahdon vain, että jäätte tänne kuuntelemaan minua. En päästä teitä mihinkään… ja jos tulette minua liian lähelle, lyön… lyön kuoliaaksi. Olen väkevä…
Hän ojensi pitkää, suurinyrkkistä kättään ja pudisti sitä ilmassa; sitten laski hän kätensä alas.
— Sanokaa minulle — mitä ihmisiä te olette? Minkätähden elätte?
Nylkyreitä te olette… roskaväkeä…
— Kuulepas sinä! — huudahti Kirik. — Tuki suusi!…
— Tuki itse suusi! Mutta minä puhun hiukan… Katson teitä, — te syötte, juotte, petätte toisianne… ketään ette rakasta… mitä sitten tahdotte? Minä olen etsinyt kunnollista elämää, puhdasta… sitä ei ole missään! Itse vain olen turmeltunut… Kunnon mies ei voi elää teidän kanssanne, hän mätänee. Kunnon ihmisiä piinaatte te kuoliaaksi… Minä, esimerkiksi, olen paha, mutta sittenkin olen teidän joukossanne kuin heikko kissa pimeässä aitassa tuhansien rottien keskellä… Te olette kaikkialla… sekä tuomitsemassa että työsopimuksia tekemässä ja lakeja laatimassa… Olette konnia sittenkin… Minua olette syöneet…
— Hänen mielensä tuli äkkiä surulliseksi.
— Mutta mitä sitten seuraa? — kysyi hän äkkiä.
Hän painoi päänsä rintaansa vasten ja vaipui mietteisiinsä.
Silloin ponnahti telegrafisti seinän vierestä kuin pallo ja syöksi huoneesta ihan Iljan ohitse.
— Kas, päästin yhden menemään! — virkkoi Ilja, kohottaen päätään.