— Poliisin kutsun! — huusi telegrafisti.
— Kutsu, kutsu! Samantekevää — sanoi Ilja.
Hänen ohitsensa kulki kuin unissaan Tatjana Vlasjevna, katsomatta häneen.
— Taisi koskea! — jatkoi Lunjeff, nyökäyttäen häneen päin päätään ja hymähtäen. — Mutta hän ansaitsee sen…
— Tuki suusi! — huudahti Avtonomoff nurkasta. Hän penkoi siellä polvillaan erästä arkkua.
— Älä huuda, pöllö! — vastasi Ilja hänelle, istuutuen tuolille ja pannen kätensä ristiin rinnalle. — Mitä huudat? Olen elellyt hänen kanssaan, joten tunnen hänet… Ja miehen olen tappanut… kauppias Poluektoff'in… Muistatko, että olen monasti puhunut kanssasi Poluektoff'ista? Siksi puhuin, kun kuristin hänet… Ja hänen rahoillaan olen kaupankin perustanut…
Ilja katsahti ympärilleen. Seinävierustoilla seisoivat ääneti pelästyneet vieraat. Hän tunsi väsyneensä puhumaan, että hänen rintaansa syntyy välinpitämätön tyhjyys, vaan siinä, kuten himmeä kuu syystaivaalla, oli kylmä kysymys:
— Mitä sitten seuraa?
Hän sanoi, kuunnellen omia sanojaan:
— Luulette varmaankin, että kadun? Älkää luulkokaan!