— Astu, astu! — kiirehti poliisikonstaapeli häntä kylmästi.
Sanoin selittämätön tuska, polttava kuin hehkuva rauta, terävä kuin veitsi, tunki hänen sydämeensä.
Hän loikkasi eteenpäin ja läksi hurjaa vauhtia juoksemaan mäkeä alas, niin että ilma suhisi korvissa. Hänen järjissään juoksivat raskain askelin poliisit, kuului kimakka vihellys, ja syvä ääni huusi:
— Ottakaa kiinni!
Kaikki Iljan ympärillä — talot, katukivistö, taivas — vavahteli ja hyppi, tunki hänen päällensä raskaana, mustana joukkona. Hän syöksi eteenpäin väsymystä tuntematta; halu päästä näkemästä Petruhaa, antoi hänelle siivet. Jotakin harmaata, muodotonta kasvoi hänen eteensä pimeästä, saattaen hänet epätoivoiseksi. Hän muisti, että tämä katu miltei suorakulmaisesti kääntyy oikealle, kaupungin pääkadulle… Siellä on ihmisiä, siellä otetaan hänet kiinni…
— Äh, lennä sielu, iäisyyteen! — huusi hän kaikin voimin, syösten eteenpäin vielä nopeammin, pää eteenpäin nojossa… Kylmä, harmaa kiviseinä kohosi hänen eteensä.
Kuului mäjähdys, joka muistutti virran aallon loisketta, haipuen nopeasti pimeään yöhön.
Juoksi sitten vielä kaksi mustaa olentoa seinän luokse. Ne heittäysivät ensimmäisen päälle, joka oli kaatunut muurin vierustalle, vaan molemmat nousivat pian ylös… Mäkeä alas juoksi vielä ihmisiä, kuului heidän jalkojensa kopse, huutoja ja vihlova vihellys…
— Taisi musertua kuoliaaksi? — kysyi toinen poliisi läähättäen?
Toinen teki tulitikulla tulen ja kumartui katsomaan. Hänen jaloissaan oli käsi, jonka kovasti nyrkkiin puristetut sormet verkkaan aukenivat.