Kun Ilja oli astunut yön kosteaan pimeyteen, huokasi hän syvään, pysähtyi ja katsoi mustalle taivaalle, joka levisi matalalle maan yli, kuin ahtaan, huonoilmaisen huoneen mustunut katto.
— Eteenpäin! sanoi poliisi hänelle.
Hän läksi astumaan… Talot seisoivat kadun kummallakin puolella kuin suunnattoman suuret kivilohkareet, loka roiski jaloissa, ja katu vietti alaspäin jonnekin, jossa pimeys oli vielä synkempi… Ilja kompastui kiveen ja oli vähällä kaatua. Hänen sielunsa lohduttamattomasta tyhjyydestä kuului yhä itsepäinen kysymys:
"Mutta mitä sitten seuraa?"
Ja heti nousi hänen mieleensä kuva oikeussalista, ystävällinen
Gromoff, Petruha Filimonoff'in punanen naama.
Hän oli kuulevinaan Gromoff'in sointuvan äänen sanovan:
— Tunnustatteko itsenne syylliseksi… Ja prokuraattori sanoi pitkäveteisesti:
— Sanokaa, syytetty…
Petruhan punanen naama synkkeni ja hänen paksut huulensa liikkuivat…
Ilja ontui, sillä hän oli loukannut jalkansa kiveen, ja hiljensi käyntiään.