— Ei ketkään riko niin usein järjestystä ja säädyllisyyttä vastaan kuin ajurit, — päätteli hän. - Ne, ne ovat sitä kirottua karjaa! Jalankävijät kyllä voi pitää järjestyksessä kadulla, tarvitaan vaan kuulutus poliisimestarilta, jossa sanotaan: "ne, jotka kulkevat katua alaspäin, kulkekoot oikeata, jotka ylöspäin vasenta puolta", ja heti on mitä paras järjestys, mikäli se koskee jalankävijöitä. Mutta ajuria ei pidetä aisoissa millään kuulutuksilla. Ajuri on, piru tietäköön, mikä hän on!
Ajureista saattoi hän puhua koko illan, eikä Lunjeff kuullut hänen koskaan muuta puhuvan.
Kävi vielä Avtonomoff'ien luona lastenkodintarkastaja Grisloff, vaitelias, mustapartainen herra. Hän lauloi mielellään "Poikki meren sinisen", ja hänen vaimonsa, pitkä, lihava nainen, jolla oli tavattoman suuret hampaat, ja joka jok'ikisen kerran söi kaikki Tatjana Vlasjevnan karamellit, josta tämä hänen lähdettyään aina valitti.
— Kiusallaan se tuo Felitsata Jegorovna tekee sen! Paninpa mitä makeisia tahansa pöytään, kaikki hän syö…
Niinikään tuli usein Aleksandra Viktorovna Travkin miehineen. Hän oli pitkä, hintelä nainen, jolla oli suuri nenä ja punanen leikkotukka. Hänellä oli suuret silmät ja kimeä ääni, ja kun hän niisti nenäänsä — mikä tapahtui usein — kuului se siltä, kuin olisi sertinkiä revitty. Hänen miehensä puhui kuiskaamalla, — häntä vaivasi jokin kurkkutauti, — vaan puhui kuitenkin herkeämättä, tuntikausittain, mikä kuulosti siltä, kuin kuivia olkia olisi liikuteltu hänen suussaan. Muuten oli hän hyvin varakas mies, — hänellä oli ollut paikka tullissa, — ja kuului muutaman hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokuntaan. Sekä hän että hänen vaimonsa puhuivat alituisesti hyväntekeväisyysasioista.
— Meidän yhdistyksessämme kuin tapahtui ihmeellinen juttu…
— Niin, niin, — sanokaapas muuta! huudahti hänen vaimonsa.
— Jätettiin pyyntö avusta…
— Vakuutan, että tuo hyväntekeväisyys turmelee ihmiset…
— Nainen kirjottaa: "mieheni on kuollut, lapsia on kolme, olen leivätön…"