Ja kaikki kehuivat Aleksandra Viktorovnan tarkkanäköisyyttä ja moittivat köyhiä, soimaten heitä valheesta, ahneudesta, kunnioituksen puutteesta ihmisiä kohtaan, jotka tahtovat heille hyvää tehdä…
Lunjeff istui huoneessaan, tarkasti kuunnellen keskustelua viereisestä huoneesta. Hän tahtoi päästä selville, mikä käsitys noilla ihmisillä oli elämästä. Ja sitä, mitä hän kuuli, ei hän ymmärtänyt. Oli, kuin nuo ihmiset jo aikoja sitten olisivat sopineet keskenään kaikesta, ratkaisseet elämänkysymykset, tietäneet kaikki ja tuomitsivat ankarasti kaikkia muita ihmisiä, jotka elivät toisin kuin he. Enimmäkseen juttelivat he kaikista mahdollisista, eri perheissä tapahtuneista, häväistysjutuista, arkkipiispan toimittamista kirkonmenoista, nais- ja miestuttaviensa huonosta käytöksestä. Iljasta tuntui ikävältä kuunnella heitä.
Joskus iltasin kutsui isäntäväki vuokralaisensa luokseen teelle. Teetä juotaessa Tatjana Vlasjevna laski leikkiä, ja hänen miehensä haaveili, kuinka hauskaa mahtaisi olla yht'äkkiä tulla rikkaaksi, jättää virka ja — ostaa talo.
— Silloin hankkisin kanoja — sanoi hän, sulkien nautinnonhaluisesti silmänsä. — Kaikenlajisia, brahmaputralaisia, kochin-kiinalaisia, helmikanoja, kalkkunia… ja riikinkukon! Niin!… Mukavaa olisi istua aamunuttuun puettuna ikkunassa, poltella hyvältä tuoksuvaa paperossia ja katsoa kuinka oma omituinen riikinkukkoni, pyrstö levällään, kulkisi pitkin pihaa! Kulkisi se kuin poliisimestari ja ääntelisi: brlu, brlu, brlu!
Tatjana Vlasjevna hymyili ja katsoi Iljaan, haaveillen hänkin tulevaisuutta:
— Mutta minä matkustaisin silloin joka kesäksi Krimiin tahi Kaukasiaan, ja talvella olisin jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokunnassa. Teettäisin itselleni mustan verkapuvun, hyvin yksinkertaisen, enkä kantaisi minkäänlaisia koristeita, paitsi rubiinilla varustettua rintaneulaa ja helmi-korvarenkaita. Olen lukenut "Nivasta" [laajalle levinnyt kuvalehti. S. m.] runon, jossa sanotaan, että köyhien veri ja kyyneleet tulevassa elämässä muuttuvat rubiineiksi. — Ja hiljaa huoaten, lisäsi hän:
— Rubiinit sopivat mainiosti ruskeaverisille…
Ilja vaikeni ja hymyili. Huone oli puhdas ja hauska, se tuoksui teelle ja hajuvedelle. Häkeissä istuivat linnut ja nukkuivat, näyttäen höyhenpalloilta, seinillä oli pari koreaa taulua. Pieni koristehylly molempain ikkunoiden välissä oli täynnä kauniita, pieniä rasioita, porsliinikanoja ja monivärisiä sokerisia ja lasisia pääsiäismunia. Kaikki se miellytti Iljaa ja teki hänet omituisen surulliseksi, joka viihdytti mieltä.
Mutta välistä, — etenkin sellaisina päivinä, jolloin oli sattunut vastoinkäymisiä, — tuo surumielisyys muuttui kiusalliseksi levottomuudeksi. Nuo porsliinikanat, rasiat ja pääsiäismunat suututtivat vaan häntä ja hänen olisi tehnyt mielensä pyyhkäistä ne lattialle ja polkea jalkoihinsa. Tämä mielentilansa sekä kummastutti että pelotti Iljaa, sillä hän ei ymmärtänyt sitä, vaan se tuntui hänestä oudolta. Kun hän joutui sen valtaan, vaikeni hän itsepäisesti, tuijottaen yhteen kohtaan ja peläten puhua, ettei vaan loukkaisi kunnon isäntäväkeään jollakin. Mutta kerran, kun hän oli pelaamassa korttia heidän luonaan, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan kysyi kuivasti, katsoen Kirik Avtonomoff'ia suoraan silmiin:
— Sanokaapas Kirik Nikodimovitsh, tokko te olette saanut kiinni
Dvorjanskaja-kadun varrella tapahtuneen murhan tekijää…?