— Olen unhottanut sen, päälläni on ollut niin paljon muuta ajattelemista…
— Sinun olisi pitänyt muistaa se sydämellä…
Lunjeff tuli hämilleen ja vaikeni. Käytävästä tuli huoneeseen kainalosauvojen varassa pieni mies, jonka viikset olivat kierretyt rohkeasti ylös ja sanoi kähisevällä äänellä sille sairaalle, jonka pää oli siteissä:
— Taaskaan ei ole Shurka tullut, mokoma lunttu…
Jaakko katsoi häneen, huokasi ja levottomasti heitteli päätään pieluksella.
— Nikita Jegoritsh ei tahdo kuolla, vaan välskäri on sanonut minulle, että hän kuolee! Minä tahtoisin — vaan en saa kuolla… Kun tulen terveeksi, saan taas seisoa tarjoilupöydän takana ravintolassa; silloin rupean taas juomaan, ja niin joudun hunningolle…
Hänen huulensa vetäytyivät surulliseen hymyyn. Hän katsoi omituisesti toveriinsa ja jatkoi:
— Saattaakseen elää tätä elämää täytyisi olla raudasta ja sydän raudasta… ja elää sitten kuten kaikki muutkin, mitään ajattelematta, omastatunnosta välittämättä…
Ilja tunsi Jaakon sanoissa piilevän jotakin pahansuopaa, ja hän rypisti silmiään.
— Mutta minä olen kuin lasipalanen kivien seassa, — kun vaan liikahdankin, säryn palasiksi.