— Voitko paremmin kuin ennen? — kysyi Ilja.
— Voin… — vastasi Jaakko huoaten. — En saa edes sairastaa niin paljoa, kuin mieli tekisi… Isä kävi täällä taas eilen. Sanoi ostaneensa talon ja avaavansa siellä toisen ravintolan. Ja kaiken tuon saan minä vielä kerran niskoilleni…
Iljan teki mieli ilahduttaa ystäväänsä onnellaan, mutta jokin esti häntä siitä.
Kevätaurinko paistoi iloisen ystävällisesti ikkunasta sisään, mutta sairashuoneen keltaset seinät näyttivät vielä keltasemmilta ja auringonpaisteessa näkyivät selvästi kaikki tahrapilkut ja halkeamat niissä. Kaksi sairasta istui eräässä sängyssä ja löi korttia, täydellisesti syventyneenä peliin. Muuan pitkä, laiha mies, jonka pää oli kääreessä, käveli äänettömästi edestakasin salissa. Oli hiljaista ja äänetöntä; vain kaukaa kuului tukahduttavaa yskää, ja käytävässä loksivat sairasten tohvelit. Jaakon keltaset kasvot näyttivät elottomilta, hänen himmeät silmänsä katsoivat huolestuneesti.
— Kunpa saisi kuolla! — sanoi hän kuivalla, käheällä äänellään. — Makaan näin ja mietin, kuinka hauskaa olisi kuolla. Siellä mahtaa kaikki olla toisenlaista… erityistä, jota kukaan ei ole nähnyt… Ei ole melua eikä hälinää… Kaikki on ymmärrettävää, kirkasta, valoisaa… — Hänen äänensä sortui, ja hän jatkoi hiljemmin:
— Enkelit vastaisivat ystävällisesti kysymyksiini ja voisivat selittää kaikki… — Hän vaikeni, räpytti silmiään ja alkoi katseellaan seurata, kuinka katossa leikki kalpea auringonsäde, joka heijastui jostakin esineestä.
— Tiedätkö, että… — alkoi Ilja. Vaan Jaakko keskeytti hänet:
— Etkö ole tavannut Mashutkaa?
— E-en…
— Voi sinua! Olisit käynyt häntä katsomassa!