— Jaakko ojensi ääneti hänelle kätensä ja pyysi äkkiä valittavalla äänellä:
— Ota selvä, kuinka Mashutka voi! Tee se Herran tähden!…
— Ole huoleti! — sanoi Ilja.
Hänestä tuntui vaikealta kuunnella Jaakon alituisia valituksia, häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun oli päässyt oven ulkopuolelle.? Mutta Jaakon pyyntö ottaa selvä Mashan elämästä synnytti hänessä häpeän tapaisen tunteen välinpitämättömyytensä tähden suutarin tyttären suhteen, ja hän päätti poiketa Matitsan luokse, joka arvattavasti tiesi, kuinka Mashutkan laita oli. Hän, kuten kaikki sen korttelin asukkaat, tiesi, että Matitsa ennen oli käynyt lauantaisin Hrjenoff'in luona pesemässä lattioita, josta tämä oli maksanut hänelle viisikolmatta kopeekkaa, johon summaan sisältyi myös palkkio hänen hyväilyistään…
Hän kulki Filimonoff'in ravintolaan päin, mutta hänen mielensä oli täynnä hymyileviä tulevaisuuden toiveita. Mihin syventyneenä ei hän huomannut kulkeneensa ravintolan ohi, ja kun hän sen huomasi, ei hänellä ollut enää halua palata takaisin. Hän joutui kaupungin ulkopuolelle, — hänen eteensä levisi laaja kenttä, jota tumma metsä kaukana reunusti. Aurinko teki laskuaan ja kentän vienoa vihervää verhosi ruusunpunanen loiste. Ilja kulki, pää taaksepäin taivutettuna, ja katsoi taivasta, kaukaisuutta, jossa punertavat pilvet liikkumattomina seisoen hehkuivat auringonsäteissä. Hän nautti tällä tavalla kävelemisestään. Joka askel eteenpäin ja joka hengenveto synnytti hänessä uusia unelmia. Hän kuvittelihe rikkaaksi ja mahtavaksi ja kykeneväksi saattamaan Petruha Filimonoff'in puille paljaille. Hän oli jo köyhdyttänyt hänet ja Petruha seisoo hänen edessään ja itkee, ja hän, Ilja Lunjeff, sanoo hänelle:
— Pitäisikö minun sääliä sinua? Oletko sinä sitten ketään säälinyt? Etkö ole kiduttanut ja rääkännyt poikasi? Etkö ole vietellyt setääni syntiin? Etkö ole pitänyt pilkkanasi minua? Sinun kirotussa talossasi ei ole kukaan ollut onnellinen, ei kukaan ole iloa osakseen saanut. Mädäntynyt on talosi, sadin se on, vankila kaikille…
Petruha vapisee ja voihkaa pelosta hänen edessään, kurjana kuin kerjäläinen. Vaan Ilja jyrisee hänelle:
— Poltan talosi, sillä se on onnettomuudeksi jokaiselle. Ja sinun on lähteminen maailmalle ja pyytäminen armoa kaikilta, joille olet vääryyttä tehnyt; kuolemaasi asti täytyy sinun kulkea ja vihdoin olet kuoleva nälkään kuin koira!…
Iltahämy oli levinnyt kentälle; metsä seisoi kaukana mustana kuin vuori. Yölepakko liiteli äänettömästi ilmassa, kuin tumma pilkku, — ja näytti siltä, kuin juuri se olisi levittänyt pimeyttä ympärilleen. Kaukaa joelta kuului höyrylaivan siipien loiske veteen, — kuului siltä, kuin jossakin kaukana olisi lentänyt suunnattoman suuri lintu ja pannut ilman liikkeeseen mahtavien siipiensä iskuilla. Iljan mieleen muistuivat kaikki ne henkilöt, jotka tavalla tai toisella olivat olleet hänen tiellään, ja hän rankaisi heitä armotta. Siitä tuli hänen vielä helpompi olla, ja hän rupesi, yksin kulkien kentän keskellä pimeässä, laulamaan…
Äkkiä haiskahti hänen nenäänsä mädäntyneen ja lantatunkioiden hajua. Ilja lakkasi laulamasta, — tuo haju herätti hänessä rakkaita muistoja. Hän oli tullut kaupungin jätteiden kaatopaikoille, notkon rinteelle, jossa hän lapsena niin usein oli kaivellut Jeremei-ukon kanssa. Nyt tuntui hänestä mädänneen haju paljoa väkevämmältä ja vastenmielisemmältä, kuin se ennen oli tuntunut. Vanhan lumpunkokoojan kuva nousi hänen mieleensä, ja hän katsahti ympärilleen, koettaen tuntea pimeässä sitä paikkaa, jossa vanhuksella oli tapana levähtää hänen kanssaan. Mutta sitä paikkaa ei enää näkynyt; luultavasti oli se peittynyt roskaläjien alle. Ilja huokasi, hänestä tuntui, kuin hänessäkin olisi jokin tullut haudatuksi roskien alle…