"Jollen olisi kuristanut kauppiasta… olisi minun nyt hyvin hyvä elää…" — ajatteli hän äkkiä, Mutta heti sen jälkeen kuului hänen sydämestään kuin vastaukseksi huudahdettavan:
"Mitä on kauppiaalla sen kanssa tekemistä? Hän on minun onnettomuuteni, vaan ei syntini".
Kuului rapinaa, pieni koira pujahti Iljan ohitse ja katosi vingaisten. Hän hätkähti: oli kuin osa öisestä pimeydestä olisi äkkiä tullut eläväksi ja älähtäen paennut tiehensä.
"Yhdentekevää", — mietti hän, — "vaikkei kauppiasta olisi ollutkaan, ei minulla kuitenkaan olisi ollut rauhaa rinnassani. Olen nähnyt liian paljon vääryyksiä tehtävän sekä itselleni että muille. Kun kerran sydän on saanut haavan, ei pakotus koskaan lakkaa…"
Hän astui verkkaan jyrkänteen reunaa pitkin. Hänen jalkansa upposivat roskaläjiin, ja lastut ja paperipalaset rapisivat hänen askeltensa alla. Kapea maapalanen, jossa ei ollut roskia, pisti terävänä suikaleena jyrkänteen reunalle asti. Hän kulki sen nenään asti ja istuutui sinne, antaen jalkansa riippua jyrkänteen yli. Ilma täällä oli raittiimpaa, ja kun hän antoi katseensa harhailla ympäri notkoa, huomasi hän kaukaa joen teräsharmaan uoman. Veden pinnalla, joka oli liikkumaton kuin jää, värähtelivät hiljaa näkymättömien laivojen tulet, ja muuan niistä liikkui ilmassa, kuin punanen lintu. Eräs toinen, vihreä, onnettomuutta ennustava, paloi liikkumatonna, säteitä heittämättä… Iljan jalkojen alla avautui rotkon laaja kita, synkän pimeyden peitossa, muistuttaen jokea, jossa mustat ilma-aallot ääneti vyöryivät eteenpäin. Surumielisyys valtasi Iljan sydämen; hän tuijotti rotkoon ja ajatteli:
"Äsken oli hyvä ollakseni, mieleni oli kevyt… koko elämä hymyili minulle… ja nyt jo, päinvastoin, tuntuu kaikki toisenlaiselta… Minkätähden työntää elämä ihmisen vasten hänen tahtoansa sinne, jonne hän vähimmin haluaa? Kaikki tässä elämässä on raskasta, väärää, käsittämätöntä. Kenties Jaakko sittenkin oli oikeassa sanoessaan, että ihmisen tulee ennen kaikkea ymmärtää itseään… tai kenties paremmin, oppia ymmärtämään ihmisiä, kuinka he elävät ja minkä lakien mukaan?"
Hän muisti, kuinka pahansuovasti Jaakko oli puhunut hänelle ja se teki hänet vielä surullisemmaksi… Rotkosta kuului jyrähdys: arvattavasti suuri maalohkeama oli jyrkänteeltä vierinyt alas. Ilja kurotti kaulaansa ja tuijotti pimeyteen… Kylmä kosteus hulmahti hänen kasvoillensa… Hän katsahti taivaalle. Siellä tuikkivat himmeinä tähdet, ja metsän takaa nousi verkkaan kuu isona punertavana pallona, muistuttaen suurta, elotonta silmää. Ja samoin kuin vähän aikaa sitten yölepakko oli liipotellut hämyssä, lenteli myös Iljan mielessä synkkiä ajatuksia ja muistoja; ne tulivat ja katosivat vastausta antamatta, ja yhä synkempänä ja painostavampana laskeutui pimeys hänen sieluunsa.
"Ihmiset ryöstävät, kiusaavat, sortavat toisiansa, eikä kukaan auta toistansa elämään, vaan jokainen vaanii tilaisuutta, voidakseen itse vetäytyä syrjään, elämään rauhassa… Minäkin tahdon nyt vetäytyä kolooni… Missä on tosi, oikea elämä?"
Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen milloin rotkoon milloin taivaalle. Kentällä oli hiljaista. Kuu paistoi pimeään rotkoon ja valaisi syviä halkeamia ja pensaita sen reunoilla. Pensaat heittivät muodottomia varjoja ympärilleen. Taivaalla ei näkynyt muuta kuin kuu ja tähdet. Vihdoin tuli Iljalle kylmä; hän nousi ylös ja läksi yökylmästä väristen verkkaan astumaan kentän poikki kaupungin vilkkuvia tulia kohden. Hän ei tahtonut enää ajatella mitään; hänen mielensä täytti kylmä välinpitämättömyys…
Hän tuli myöhään kotiin ja pysähtyi miettiväisenä portin eteen tuntien haluttomuutta soittamaan. Ikkunoissa ei ollut tulta, — siis isäntäväki jo nukkui. Hänestä oli vaikeata vaivata Tatjana Vlasjevnaa, joka aina itse tuli ovea avaamaan… Mutta ulkonakaan ei hän voinut olla. Hän veti hiljaa ovikellon nuorasta. Milt'ei heti aukeni ovi, ja Iljan edessä seisoi emännän siro vartalo, kokonaan valkosiin puettuna.