— Sulkekaa ovi pian! — sanoi hän Iljalle äänellä, jota tämä ei tuntenut. — On kylmä… olen riisuutunut… mieheni ei ole kotona…
— Suokaa anteeksi, — mutisi Ilja.
— Kuinka tulette myöhään! — Missä olette ollut?
Ilja sulki oven ja kääntyi vastatakseen, vaan tunsikin vastassaan hänen rintansa. Tatjana Vlasjevna ei väistynyt, vaan ikäänkuin painautui häntä lähemmäksi. Iljakaan ei voinut peräytyä, sillä hänen selkänsä takana oli sulettu ovi. Äkkiä rupesi emäntä nauramaan… hiljaa, värähtelevää naurua. Lunjeff kohotti kätensä ja laski ne varotellen hänen olkapäilleen, vapisten hämillään halusta syleillä häntä. Silloin nousi tämä varpailleen, kietoi hennot, kuumat käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi:
— Missä sinä kuleksit kaiket yöt? Minkätähden, sano? Onhan sitä sinulle lähempänäkin… kauan jo on ollut… rakas, kaunis, vahva poikani!
Kuin unessa suuteli Ilja häntä, horjuen siitä kiivaudesta, jolla hän syleili ja suuteli häntä. Ilja nosti hänet vahvoille käsivarsilleen ja kantoi keveästi huoneeseensa…
Aamulla heräsi Ilja pelkomielellä.
"Kuinka voin nyt katsoa Kirik'iä silmiin?" — mietti hän, heti kun oli saanut silmänsä auki. Hän tunsi sekä pelkoa että häpeää ajatellessaan poliisitarkastajaa.
"Jos edes vihaisin tueta miestä, tai hän olisi vastenmielinen minusta… Mutta loukata häntä syyttä… ja loukata lisäksi niin verisesti…" — ajatteli hän levottomasti, ja hänen mielessään liikahti jotakin vastenmielistä Tatjana Vlasjevnaa kohtaan. Hänestä tuntui, että Kirik heti arvaisi vaimonsa uskottomuuden, eikä hän voinut kuvitella, mitä siitä seuraisi.
"Ja miksi heittäysi hän minun syliini kuin nälkäinen?" — kysyi hän epätoivoisena itseltään, vaan tuntien samalla sen mieluisasti itserakkauttaan kutkuttavan. Häneen oli kääntänyt huomionsa oikea, kunnioitettu, sivistynyt, naimisissa oleva nainen, eikä mikään kauppiaan jalkavaimo, kuten esimerkiksi Olympiada.