"Minussa mahtaa olla jotakin erityistä", kuiskasi hänen itserakkautensa. — "Hävettää minua kyllä… mutta enhän minäkään ole kivestä… enhän voinut ajaa häntä pois"…
Hän oli nuori eikä hän voinut olla muistelematta tuon naisen hyväilyjä, jotka olivat toisenlaisia, kuin joihin hän oli tottunut. Ja hän oli käytännöllinen: hän älysi tahtomattaan, että tuossa suhteesta saattoi koitua hänelle monenlaisia etuja. Mutta heti näiden ajatusten perästä tuli toisia synkkänä ukonpilvenä:
"Taas olen joutunut takaveräjälle… Tahdoinko sitä? Kunnioitin häntä… koskaan ei minulla ollut pahaa ajatusta hänestä… ja näin sitten lopultakin kävi…"
Sitten kaikkonivat nuo synkät, ristiriitaiset ajatukset, kun hän muisti, että rauhallinen, iloinen elämä alkaisi hänelle pian. Mutta yhtäkaikki palasi tuo sama ajatus:
"Joll'ei sitä sittenkään olisi tapahtunut…"
Tahallaan ei hän noussut vuoteelta ennenkuin Antonomoff oli lähtenyt kotoa, ja hän kuuli, kuinka tämä tyytyväisesti maiskuttaen huuliaan, sanoi vaimolleen:
— Paista päivälliseksi lihapalleroita, Tanja. Pane sianlihaa runsaasti ja ruskista niitä, että ne näyttäisivät hyvin ruokahaluaherättäviltä… Mausta ne pippurilla. Ostan sinulle palkkioksi sitten marmelaateja.
— Hyvä, hyvä! Mene vaan! Niinkuin en minä tietäisi makuasi… — sanoi ystävällisesti hänen vaimonsa.
— Tule tänne, kyyhkyseni, niin suutelen sinua!
Kuullessaan maiskauksen, vavahti Lunjeff. Hänestä tuntui se inhottavalta ja naurettavalta.