Hän oli ottanut palvelukseensa juoksupojan, jonka puetti siistiin, harmaaseen nuttuun, ja jonka puhtaudesta hän piti tarkan huolen.
— Me pidämme kauppaa aroilla tavaroilla, Gavrik, — oli hänellä tapana sanoa tälle, ja siksi täytyy meidän itsemme olla puhtaita ja hienoja…
Gavrik oli kaksitoistavuotias miehenalku, lihavahko, hiukan rokonarpinen, pystynenänen, silmät pienet, harmaat, kasvot liikkuvat. Hän oli vasta lopettanut kaupungin koulun ja piti itsensä täysikasvuisena, vakavana miehenä. Hän viihtyi hyvin pienessä, puhtosessa puodissa, puuhasi halusta rasioiden ja laatikkojen järjestämisessä ja koetti kohdella ostajia yhtä kohteliaasti kuin isäntänsäkin. Mutta se ei tahtonut oikein onnistua, hänellä oli liiaksi kehittynyt matkimiskyky, ja hänen rokonrikkoisilla kasvoillaan kuvastui heti kaikki ostajien kasvonilmeet. Sitä paitsi oli hän kaikkien pikkupoikien ja tyttöjen ainainen vihollinen, niin että hän harvoin saattoi pidättää vastustamatonta haluaan näpistää, tyrkkiä niitä, repiä tukasta ja yleensä saattaa noille pikkuostajille kaikenlaisia ikävyyksiä.
Iljan mieleen muistui se aika, jolloin hän oli ollut juoksupoikana Stroganin kalakaupassa, ja hän puheli usein ystävällisesti Gavrikin kanssa ja laski leikkiä, kun ei puodissa sattunut olemaan ketään ostajia.
— Lue sinä, Gavrik, kun olet joutilas, kirjoja, ettei olisi ikävä ollaksesi, — neuvoi hän apulaistaan. — Kirjan ääressä kuluu aika pian, ja hauska on lukea…
Nyt rupesi Lunjeff kaikkia kohtaan käyttäytymään hienosti, huomaavaisesti, hymyillen hymyä, joka ikäänkuin sanoi:
— Minua on todellakin onnistanut… Olkaa kärsivällisiä!
Toivottavasti onnistaa pian teitäkin…
Kun hän avasi kauppansa seitsemän aikaan aamulla, sulki hän sen vasta kello kymmenen illalla. Ostajia oli vähän ja Lunjeff istui usein tuolilla oven vieressä, lämmitellen kevätauringon paisteessa ja leväten, ajattelematta ja toivomatta mitään. Gavrik istui myös ovella, tarkastaen ohikulkevia ja matkien niitä, houkutteli koiria luoksensa, viskeli kivillä kyyhkysiä ja varpusia tahi luki jotakin kirjaa lakkaamatta hangaten nenäänsä. Joskus pyysi hänen isäntänsä häntä lukemaan ääneen, vaan lukeminen ei huvittanut häntä: hän kuunteli mieluummin hiljaisuutta ja sielussaan vallitsevaa rauhaa. Hän nautti siitä, juopui siitä, sillä se oli uutta hänelle ja sanomattoman suloista. Mutta välistä tämä sisäinen tyytyväisyys häiriintyi. Se oli omituinen, himmeä tunne, tulevan levottomuuden aavistusta, joka ei kuitenkaan järkyttänyt hänen mielenrauhaansa, koskettihan sitä vaan keveästi kuin varjo.
Silloin rupesi hän puhelemaan juoksupoikansa kanssa.
— Gavrik! Mikä on isäsi?