Konovalov rypisti vaan kulmakarvojansa ja silloin tällöin antoi jonkun lyhyen käskyn sekä kiiruhti, kiiruhti…
Aamun tullessa oli kirja lopussa ja minä tunsin kieleni kangistuneen.
Konovalov istui nojaten käsiänsä polvia vasten hajasäärin jauhosäkillä ja katseli vaieten ihmeellisillä silmillään.
"No oliko kirja hyvä", kysyin häneltä.
Hän nyökytti päätänsä edestakaisin, sulki silmänsä hetkeksi ja lopuksi alkoi taasen kuiskivalla äänellä puhua:
"Kuka sen oikein on kyhännyt kokoon?" Hänen silmissään oli sanomattoman ihmettelyn leima ja hänen kasvonsa hehkuivat palavaa tunnetta.
Minä mainitsin uudelleen tekijän nimen.
"No kylläpä hän on ihmeellinen mies, hän. Mistä kummasta hän on siepannutkaan kaiken tuon. Aivanhan se panee sydämen väräjämään — sieluakin herkyttää — niin elävä se on. Mitenkä hänen on käynyt, tuon kirjoittajan, mitä hän sai työstänsä."
"Mitenkä niin, mitä tarkoitat?"
"No, antoivatko esim. vaikka palkinnon tahi jotakin muuta senkaltaista?"