"Minkä tähden hänelle olisi pitänyt antaa palkinto?" kysyin häneltä.
"Vieläkö sitä kysyt? Kirja — onhan se aivan kuin poliisin pöytäkirja.
Heti kun se luetaan… voidaan päättää, millaisia ihmisiä Pila ja
Gysoika ovat. Kaikkien tulee sääli heitä. Pimeätä, syytöntä kansaa he
ovat. Millaista elämää he saavat viettää. No, ja tietysti."
"Mitä sitten?"
Konovalov katsahti hämillään minuun ja sanoi ujosti: "Johonkin toimenpiteisiin täytynee kaiketi ryhtyä. Ovathan he ihmisiä, täytyyhän heitä auttaa hädässä."
Vastaukseksi kaikkeen tähän pidin hänelle pitkän luennon. Mutta sillä ei ollut läheskään sellaista vaikutusta kuuntelijaani kuin olin odottanut.
Konovalov vaipui mietteisiinsä, taivutti päänsä alas, koko hänen ruumiinsa alkoi huojua edes takaisin ja lopuksi alkoi hän huokailla ehkäisemättä sanallakaan puhettani. Minä väsyin lopuksi ja vaikenin.
Konovalov kohotti päätänsä ja katsahti synkkänä minuun. "Eikö hänelle siis todellakaan annettu mitään?" kysyi hän.
"Kenelle?" tiedustelin unohdettuani kokonaan Rjeshetnikovin.
"Tarkoitan kirjan tekijää". — Minua kyllästytti koko juttu. En vastannut hänelle, sillä pelkäsin kiihdyksissäni rupeavani vielä moittimaan ja halveksimaan kuuntelijakuntaani, joka ei näkynyt omaavan kutsumusta ratkaista ihmiskunnan "korkeampia" kysymyksiä, vaan näkyi paljon enemmän olevan huvitettu yhden ainoan ihmisen kohtalosta; ihmiskunnasta sellaisenaan ei hän välittänyt.
Eikä Konovalov itsekään näkynyt odottavan vastausta, vaan hän otti kirjan käsiinsä, käänteli sitä varovaisesti, aukaisi sen ja sulki uudelleen sekä lopuksi pantuaan sen paikalleen huokasi syvään.