"Kuinka sanomattoman viisasta tämä kaikki on! Armollinen Jumala!" puhui hän puoliääneensä. "Ihminen kirjoitti kirjan… siinä on vaan paperia ja mustia merkkejä … ei mitään sen enempää. Kirjoitti ja…kuoliko hän myöskin?"
"Kuoli", vastasin hänelle.
"Niin, hän kuoli, mutta kirja jäi jälelle ja sitä luetaan. Ihminen katselee sitä silmillä ja lausuu eri sanoja. Ja sinä kuuntelet, ymmärrät, että maailmassa eli ihmisiä — Pila — Gysoika ja Aproska. Ja sinua säälittävät ihmiset, vaikka et ole heitä koskaan nähnytkään ja he eivät merkitse sinulle mitään! Kaduilla ehkä kulkee ohitsesi kymmenittäin heidän kaltaisiansa aivan ilmielävinä, sinä näet heidät, etkä kuitenkaan tiedä heistä mitään… et välitä heistä hituistakaan… he vaan kulkevat ohitsesi, siinä kaikki. Mutta kirjassa heitä ei ole ollenkaan, ja kuitenkin sinä säälit heitä niin kovasti, että sydäntäsi oikein ahdistaa. Mitenkä tätä voi ymmärtää? Ja tekijäkin sai kuolla ilman muuta, palkinnotta? Eikä hänellä ollut mitään?"
Minä suutuin ja aloin kertoa hänelle, millaisia palkintoja kirjailijat tavallisesti saavat.
Konovalov kuunteli ja katseli pelästynein ilmein minua, hänen huulensa vapisivat.
"Onpa sekin järjestystä", sanoi hän huohottavin rinnoin ja viiksiänsä purren. Ja hänen päänsä vaipui synkkänä alas.
Silloin minä aloin kertoa, minkälainen turmiollinen merkitys kapakoilla on venäläisten kirjailijoiden elämässä. Kerroin hänelle niistä monista suurista, syvämietteisistä miehistä, joilta viina vei hengen, viina, joka oli heidän ainoa lohduttajansa vaivaloisella elämän tiellä.
"Voivatko tosiaankin sellaisetkin ihmiset juoda?" kysyi hiljaa kuiskaten minulta Konovalov. Hänen suuriksi avautuneissa silmissään loisti epäilyä minua kohtaan, samalla kun hän näytti pelkäävän, säälivän näitä ihmisiä. "Juovat! Mitenkä, senjälkeenkö he alkavat juoda, kun ovat kirjoittaneet kirjansa?"
Tällainen kysymys ei mielestäni ollut oikein paikallaan tässä yhteydessä, enkä siihen vastannut.
"Tietysti jälestäpäin", päätti Konovalov itse. "Ihmiset elävät ja katselevat elämää, imevät itseensä toisten ihmisten elämäntuskaa. Heillä täytyy olla aivan erikoiset silmät. Samoin sydän. Katselevat tarpeeksensa elämää ja alkavat tuntea tuskaa. Ja valavat tuskansa kirjaansa. Mutta eihän se vielä auta, sillä kun sydän kerran on saatu liikutetuksi, niin et tulellakaan enää hävitä pois siitä tuskaa… Ainoaksi keinoksi jää valella sitä viinalla. Ja niin he alkavat juoda. Eikö asia ole sillä tavoin."