Minä myönsin, että niin on, ja tämä näytti ikään kuin rohkaisevan häntä.
"No, oikeastaan pitäisi heitä kaikesta tästä palkita", jatkoi Konovalov kuvaustaan kirjailijan sielunelämästä. "Eikö totta? Sen takia että he ymmärtävät enemmän kuin toiset ja voivat osoittaa erilaisia epäjärjestyksiä. Esimerkiksi mitä olen minä? Ryysymekko kulkuri… juopporatti ja häviölle joutunut ihminen. Ei minulla ole minkäänlaista syytä elää. Jos asiaa oikein ajattelee, niin miksi minä oikeastaan elän, kenelle minä olen tarpeellinen. Ei minulla ole omaa kotinurkkaa, ei vaimoa, ei lapsia… eikä minun tee mielikään omistaa kaikkea sellaista. Elän vaan ja tuskailen. Minkä takia? En tiedä. Sisäistä tienviittaajaa minulla ei ole… ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Mitenkä sen sinulle selittäisin. Tuollaista kipinää tahi… sanoisinko voimaa ei ole sielussani. Eli lyhyesti sanoen, minulla ei ole sielussani yhtä asiaa — siinä koko juttu. Ymmärsitkö nyt? Ja nyt minä elän, haen tuota, ja tuskailen sen takia, mutta mitä se on — sitä minä en tiedä…"
"Minkä takia sinä sillä tavoin puhut?" kysyin häneltä.
Pidellen päätänsä käsien varassa katseli hän minua ja hänen kasvonsa olivat hyvin jännittyneet aivojen työskentelyn johdosta sanoja hakiessa.
"Minkä takia? No… sen takia, että kaikki on niin nurinpäin maailmassa. Se tahtoo sanoa… minä elän nyt esimerkiksi tässä, enkä tiedä mitä tehdä… mihinkään en osaa ryhtyä… sellainen elämä on nurinkurista."
"No entäs sitten?" — kysyin häneltä koettaessani saada selville minulle hämärää, hänen ja kirjailijan elämän välistä yhteyttä. —
"Sitten? En minä osaa sitä sinulle selvittää… Ajattelen näet tällä tavoin: Jos joku kirjailija näkisi minut, niin voisikohan hän selittää minulle elämäni, mitä luulet?"
Ajattelin, että itsekin voisin selittää hänelle hänen elämänsä ja ryhdyin hetipaikalla tähän mielestäni niin helppoon ja selvään tehtävään. Aloin puhua hänelle erilaisista olosuhteista, joissa ihminen saattaa syntyä, eri piireistä, mihin hän voi joutua elämään, tasa-arvon puutteesta, ihmisistä, jotka joutuvat elämän uhreiksi ja ihmisistä, jotka hallitsevat elämää.
Konovalov kuunteli tarkkaavaisesti. Hän istui minun vastassani pää käden varassa, ohuet pilvet himmensivät alinomaan hänen suuria, syvämietteisiä vaaleansinisiä silmiänsä ja hän näytti olevan niin suuressa jännityksessä minua kuunnellessaan, että tuskin uskalsi hengittää.
Tämä kaikki oli hyvin imartelevaa minulle. Ja minä kuvasin suurella lämmöllä hänelle elämäänsä ja osoitin, että syy siihen, että hän on sellainen kuin on, ei ole hänessä itsessään. Hän on olosuhteiden surkuteltava uhri, olento, joka luonnon kannalta katsoen on täysin tasa-arvoinen muiden kanssa, mutta jonka kauvan jatkuneet historialliset väärinkäytöt ovat alentaneet yhteiskunnallisen nollan tasolle. Päätin puheeni sanomalla vielä kerran: