"Ei sinun tarvitse ollenkaan syyttää itseäsi. Sinulle on tehty vääryyttä…"
Hän oli vaiti kääntämättä pois katsettansa minusta; minä näin, kuinka hänen silmiinsä ilmestyi hyväntahtoinen, valoisa hymyily ja minä odotin levottomana, mitä hän tulisi vastaamaan puheeseeni. Hymyily siirtyi silmistä myös hänen huulillensa. Lopuksi alkoi hän herttaisesti nauraa ja siirtyen pehmein naisellisin liikkein luokseni sekä asettaen kätensä ololleni lausui hän:
"Kuinka helposti sinä, hyvä veli, kerrot kaikkea tuota. Mistä sinä vaan olet oppinut tuntemaan kaikki nuo asiat? Kirjoistako kaikki olet oppinut? Paljon olet varmaankin niitä lukenut, kuten näkyy. Ah, jospa minäkin voisin lukea niin paljon kirjoja! Sinä puhut kaikesta niin suurella myötätunnolla, liikuttavasti. Ensi kerran olen sellaista kuullut. Ihmeellistä! Kaikki ihmiset syyttävät toisiansa onnettomuudestansa, mutta sinä syytät koko elämää, koko järjestelmää. Sinun mielestäsi ei ihminen itse ole syypää mihinkään, vaan on hän jo syntymästään määrätty maankiertäjäksi — ja sen vuoksi on hän maankiertäjä. Ja ihmeellistä on se, mitä sinä puhut vangeista: he varastavat sen takia, että ei ole työtä, mutta syödä täytyy… Kuinka myötätuntoisesti sinä kaikki selität! Kun oikein ajattelen, niin on sinulla hyvä, mutta heikko sydän…"
"Odotappas" — sanoin — "oletkos samaa mieltä kuin minäkin. Olenko puhunut totta?"
"Itse sen parhaiten tiedät, tottako vain valetta… olethan lukutaitoinen. Asia on, jos toisten mukaan päättää, sillä tavoin oikein. Mutta sikäli kuin minä voin ajatella, niin…"
"Niin mitä?"
"No, minuun nähden on asia aivan toisellainen. Kuka siihen on syypää, että minä juon? Pavelka, minun veljeni, ei juo — ja hänellä on Permissä oma leipomonsa. Ja vaikka minä en tee huonommin työtä kuin hän — niin kuitenkin olen kulkuri ja juoppo, parempaa nimeä ja osaa minulla ei ole. Olemmehan kuitenkin saman äidin lapsia. Hän on vielä minua nuorempi. Näkyy, että minussa itsessäni on jotakin epäkunnossa… Minä en ole oikein syntynyt maailmaan sellaisena kuin ihmisen pitää syntyä. Sinä puhut itse, että kaikki ihmiset ovat samallaisia: syntyvät, elävät niin kauvan kun ikää riittää ja kuolevat! Mutta minä olen toista maata… Enkä minä yksin — on monta minun kaltaistani. Kummallisia ihmisiä meistä tulee… emme sovellu mihinkään järjestelmään, Meitä varten täytyy olla erikoiset mitat… erikoiset lait… hyvin ankarat lait… jotta tulisimme poisjuurituiksi elämästä! Sillä minkäänlaista hyötyä meistä ei ole, mutta paikkamme mekin täällä otamme ja toisten tiellä seisomme. Kuka on syypää meidän elämäämme. Itse me olemme syynä omaan elämäämme. Sen vuoksi ei meillä ole elämän halua eikä meillä ole tunteita itseämme kohtaan…"
Tällainen aivan odottamaton todistelmieni kumoaminen aivan järkytti minua. Hän — tuo jättiläisolento lapsellisen kirkkaine silmineen asetti itsensä aivan levollisesti elämän ulkopuolelle kuuluvaksi — niiden tarpeettomien olentojen joukkoon, jotka pitää hävittää pois maan päältä. Ja kaiken tämän sanoi hän hiljaa, surullisesti hymyillen, sekä lempeällä yksinkertaisuudella, joka saattoi aivan pääni pyörälle: en koskaan ennen ollut kuullut yhdenkään toisen kulkurin niin vilpittömällä tavalla kieltävän omaa itseänsä — hehän ovat tavallisesti sellaista väkeä, joka irrottaessaan itsensä kaikista yhteiskunnan asettamista siteistä samalla kertaa vihaa kaikkea, on aina valmis ivalla ja epäluulolla kohtelemaan kaikkea. Olen tavannut ihmisiä, jotta ovat syyttäneet kaikkia muita paitsi itseänsä, jotka aina asettivat itsensä kaikesta väittelystä erilleen ja kumosivat alinomaan painavimmatkin heitä vastaan lausutut todistelut sekä syyttivät onnettomuuksistaan ikuisesti vaikenevaa kohtaloa ja ihmisten ilkeyttä… Mutta Konovalov syytti vaan itseänsä elämänsä kurjuudesta ja mitä enemmän minä koetin todistaa hänelle, että hän oli ainoastaan "ympäristön" ja "olosuhteiden" muodostama uhri, sitä itsepäisemmin hän vaan koetti saada minut vakuutetuksi siitä, että hän itse oli syypää surulliseen kohtaloonsa. Tämä oli hyvin alkuperäistä, mutta se suututti minua. Hän näytti vaan nauttivan siitä, että sai ruoskia itseänsä ja hänen silmänsä oikein säteilivät tyytyväisyydestä, kun hän kaikuvalla barytoni-äänellänsä huusi minulle:
"Jokainen ihminen on oman onnensa seppä, eikä kukaan ole syypää siihen, että minä olen kelvoton nahjus!"
Jos joku sivistynyt ihminen olisi lausunut nämät sanat, niin minä en olisi liikoja hämmästynyt, sillä sellaisen ihmisen monimutkaisessa ja usein vähän sekottuneessa sielunjärjestelmässä saattaa aina olla kaikellaisia kipuja ja haavoja. Mutta kuulta sellaista kulkurin huulilta, — niin sivistyneeltä kuin hän ehkä saattaa näyttääkin niiden rappiolle joutuneiden, nälkäisten, katkeroittuneiden puoli-ihmisten joukossa, jotka asustavat kaupunkien rikospesissä; kulkurin suun lausumana nämä sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Täytyikö minun siis todellakin päättää, että Konovalov oli aivan erikoista maata, vaikka sitä en halunnut tehdä, koska se olisi ollut ristiriidassa minun hyvien katsantokantojeni kanssa.