Se oli hyvin kiusallinen kysymys. Mutta ajateltuani hetkisen vastasin myöntävästi.
"Sillä tavoin minäkin otaksun… Hän on oikeassa… niin", lausui
Konovalov, huokasi syvään ja vaikeni.
Hän vetelehti kauvan lattialle levitetyllä niinimatolla saamatta unta, nousi ylös pari kertaa, poltti tupakkaa, istuutui akkunan ääreen ja paneutui uudelleen levolle.
Minä nukahdin ja kun heräsin, ei hän enää ollut leipomossa; hän tuli näkyviin vasta illalla. Hän oli aivan tomun peitossa ja hänen synkässä katseessaan oli jotakin liikahtamatonta, kivettynyttä. Hän heitti hattunsa hyllylle, huokasi ja istahti viereeni.
"Missä sinä olet ollut?"
"Kävin Kapkaa katsomassa."
"No, entäs sitten?"
"Kaikki on lopussa, veliseni. Olenhan jo kerran sanonut sen sinulle."
"Sellaista väkeä ei nähtävästi saa sinne eikä tänne", koetin minä saada hänen ajatuksiaan suuntautumaan toisaalle ja aloin puhua tottumuksen suuresta voimasta y.m.s., joka sopi tällaiseen tapaukseen. Konovalov oli itsepäisesti vaiti katsellen lattiaan.
"Ei, mitä sinä puhu-ut! Ei siitä ole kysymys! Minä olen yksinkertaisesti sanoen ruttotautinen ihminen. Minun kaltaisen ihmisen ei pitäisi elää maailmassa. Minusta lähtee vaan onnetonta myrkyllistä henkeä. Heti kun tulen jonkun ihmisen läheisyyteen, tarttuu se häneen. Jokaiselle saatan minä tuottaa vaan tuskaa. Jos oikein ajattelee, niin voi kysyä, kenelle minä olen elämässäni tuottanut mielihyvää? En kenellekään. Ja kuitenkin olen ollut niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Märkänevä ihminen minä olen."