"Kas, Maksim! Pim-pam-pim!" tervehti Konovalov nähdessään minun astuvan sisälle. "No, kirjanoppinut ja farisealainen — kulahuta kulkkuusi! Nyt olen viimeinkin jo vierähtänyt radaltani! Se on sanottu ja sillä hyvä! Nyt tahdon juoda kaikki — hiuksiin asti. Ja kun hiukset vaan ovat enää jälellä, niin silloin lopetan. Tuletko mukaan — vai mitä?"
Hän ei ollut vielä humalassa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat kamalasti epätoivoisesta kiihtymyksestä ja hänen partansa, joka silkkisen viuhkan tavoin laskeusi hänen rinnallensa, tutisi alaleuvan hermostuneen värähtämisen johdosta, paidan kaulus oli avoinna, valkealla otsalla kimmelsi hikipisaroita ja käsi, jolla hän ojensi minulle lasillisen olutta, vapisi.
"Heitä juominen, Sasha, ja mennään pois täältä", sanoin minä laskien käteni hänen olkapäällensä.
"Heitäkö?" sanoi hän nauraen. "Jospa olisit kymmenen vuotta aikaisemmin tullut sen sanomaan minulle… niin ehkä olisin heittänytkin. Mutta nyt on parasta, että en heitä. Mitäpä minä voisin muutakaan tehdä? Mitä? Tunnenhan kaikkea, jokaisen elämän liikkeen tunnen sisässäni, mutta käsittää en voi — en mitään ymmärrä enkä tiedä elämäni tietä. Minä vaan tunnen — ja juon, sillä muuta en osaa tehdä… Parempi on, että sinäkin juot minun kanssani!"
Hänen seurapiirinsä katseli minua ilmeisellä tyytymättömyydellä, kaksitoista silmää mittaili uhkaavasti minun olemustani.
Onnettomat pelkäsivät, että minä ryöstän pois heiltä Konovalovin, hävitän heiltä pidot, joita he ehkä koko pitkän viikon ajan olivat odottaneet.
"Ystävät! Tämä on minun toverini, korkeasti oppinut mies, piru vieköön! Maksim, voisitko täällä lukea Stenjkasta? Ah, hyvät veljet, jos tietäisitte, millaisia kirjoja maailmassa on! Pilasta! Muistatko Maksim, mitä? Ystävät, eivät ne ole enää kirjoja, vaan verta ja kyyneliä! No mutta — Pila, sehän olen minä itse? Kuuletko Maksim! Ja Gysoika — olen minä. Vannon sen kautta Jumalan! Kas kun se vihdoinkin minulle selvisi!"
Hän katseli silmät selällään pelästyneen näköisenä minua ja hänen alahuulensa vapisi kovasti. Hänen seuralaisensa tekivät happamin mielin sijaa minulle pöydän ääressä. Minä istuuduin Konovalovin viereen juuri samalla hetkellä, kun hän kulahutti kulkkuunsa puoleksi viinalla täytetyn olutlasin.
Hän tahtoi nähtävästi tällä sekotuksella mahdollisimman pian päihdyttää itsensä. Kun hän oli lasinsa tyhjentänyt, otti hän lautaselta kappaleen sitä ainetta, joka muistutti savea, mutta itse asiassa oli hillottua lihaa, hän katseli sitä ja heitti sen olkansa ylitse kapakan seinään.
Hänen seurapiirinsä vongahti puoliääneen aivan kuin nälkäinen koirajoukkue, jolle heitetään luu.