Vielä kerran olin tapaava hänet.
* * * * *
Täytyy olla syntynyt sivistyneessä yhteiskunnassa voidakseen omata tarpeeksi kärsivällisyyttä viettää koko elämänsä sen keskuudessa haluamatta kertaakaan päästä sen monien painostavien siteiden ja tapojen pyhittämien pienien myrkyllisten valheitten piirin ulkopuolelle, vapaaksi sairaloisesta itserakkaudesta, aatteellisesta lahkolaisuudesta ja kaikenkarvaisesta epärehellisyydestä — sanalla sanoen kaikesta tunnetta jäähdyttävästä ja järkeä turmelevasta turhamaisuudesta. Minä synnyin ja kasvoin tällaisen yhteiskunnan ulkopuolella ja tästä minulle mieluisesta syystä en voi ottaa liiaksi suuria annoksia sen kulttuuria, ilman että minussa jonkun ajan kuluttua ei syntyisi huutava tarve astua sen puitteista ulos virkistääkseni itseäni jonkun verran sen ylenmääräisestä valheellisuudesta ja sairaloisesta hienostuneisuudesta.
Elämä maakylissä on melkein yhtä sietämättömän ahdistavaa ja synkkää kuin elämä sivistyneiden parissa. Kaikkein parasta on mennä kaupunkien syrjäkaduille. Siellä on tosin kaikki likaista, mutta kuitenkin yksinkertaista ja vilpitöntä. Tahi on ehkä vieläkin parempi mennä kävelemään pitkin kotimaan peltoja ja teitä, joka onkin sangen miellyttävää, virkistää kovasti eikä vaadi mitään muita matkavalmistuksia kuin hyvät ja kestävät jalat.
Viisi vuotta takaperin olin juuri tämänkaltaisella kävelyretkellä, ja samoiltuani pitkin pyhää Venäjää ilman erikoista matkasuunnitelmaa saavuin lopuksi Feodosiaan. Täällä oli juuri alettu rakentaa suurta satamaa ja toivoen saavani ansaita jonkun verran rahaa matkan jatkamiseksi menin sille kohdalle merenrantaa, jossa työt olivat täydessä käynnissä.
Haluten kuitenkin nähdä ensiksi työntekoa sekä kaupungin näköalaa kiipesin lähellä olevalle vuorelle ja istuin siellä katsellen ääretöntä, mahtavaa merta jalkojeni juurella ja kääpiömäisiä ihmisiä, jotka valmistivat sille kahleita.
Silmieni edessä oli laaja kuva ihmistyöstä — lahden poukamaa ympäröivä ranta oli aivan kokonaan pantu mullin mallin, kaikkialla oli kuoppia, kivi- ja puuröykköjä, työntökärryjä, hirsiä, rautakiskoja, junttia ja vielä jonkinlaisia muita hirsilaitteita ja kaiken tämän seassa ahersi joka suunnalla sankkoja ihmisparvia. He räjähyttivät vuorta dynamiitilla, lohkoivat kiviä rautataltoilla, puhdistivat maaperää rautatierataa varten. Suunnattomiin säiliöihin he valoivat sementtiä, muodostaen niistä melkein kuutiosylen suuruisia kiviä ja upottaen niitä mereen sillä tavoin tehden sulkuja sen leppymättömille jättiläisaalloille. He näyttivät matomaisen pieniltä tumman ruskeata vuorta vastaan, jonka heidän kätensä olivat laittaneet muodottomaksi ja matojen tavoin myllersivät he kiviröykkiöiden ja puupalasien seassa kivitomun peittäminä etelän päivän kolmenkymmenen asteen helteessä. Sekasorto heidän ympärillänsä ja paljas aukea taivas heidän päänsä päällä aiheuttivat, että saattoi luulla heidän hyörintänsä tarkoituksena olevan päästä kaivautumaan vuoren uumeniin paahdetta ja ympäröivää synkän hävityksen kuvaa pakoon.
Tukehuttavan ahdistava ilma oli täynnänsä töminää ja hälinää, joka aiheutui kuokkien iskuista kiviin, työntökärryjen pyörien surkeasta vinkunasta ja juntan rautapainojen kumeasta putoamisesta tukeille, hirsiä halkovien kirveiden kalskeesta ja mustanharmaiden hyörivien ihmisolentojen äänekkäistä huudoista.
Eräässä paikassa osa näistä viimeksimainituista äänekkäästi hoilaten hommaili suuren vuorenlohkareen kimpussa, koettaen saada sitä siirtymään pois paikoiltaan, ja eräässä toisessa paikassa taasen hinasivat he raskasta hirttä pystyyn ja huusivat sen luiskahtaessa irti: "pitäkää kii-i-nni!" Ja halkeamia täynnä oleva vuori toisti: "ii-i-nni!"
Mutkikasta linjaa pitkin, jonka sinne tänne paiskatut laudat muodostivat, liikkui hidas ihmisjono kuljettaen selkäkumarassa kivillä täytettyjä työntökärryjä ja heitä vastaan tuli toinen ihmisjono tyhjine kärryineen venyttäen hitaalla kulullaan yhden minuutin lepohetkeä kahden minuutin pituiseksi. Erään juntan juurella seisoi taaja ja kirjava ihmisparvi, jonka seasta joku venyvän surunvoittoisella äänellä veteli junttalaulua.