Voimakkaasti ponnisteli miesjoukko nuoria vetäessään ja rautapaino lennettyään ylös pitkin juntan vartta putosi alas kumeasti jysähtäen saaden koko juntan vavahtamaan.

Kaikkialla meren ja vuoren välisellä alanteella hääräili harmaita ihmisiä, jotka täyttivät ilman huudoilla, tomulla ja ihmishien tukahduttavalla hajulla. Päällysmiehet kuljeskelivat heidän keskellänsä valkeat mekot yllä, joiden metalliset napit kiilsivät päivän paisteessa aivan kuin jonkun ihmisen keltaiset, kylmät silmät.

Majesteetillisen levollisena levisi meri sumuisen näköpiirin toiselle puolelle kirkkaiden laineiden hiljaan loiskuessa meluavaa rantaa vastaan. Auringonvalossa loistaen näytti se hymyilevän Gulliverin hyväntahtoista hymyilyä ajatellessaan, kuinka helposti se voisi yhdellä ainoalla liikkeellä hävittää kaikki nuo tuhannet lilliputit ja heidän laitoksensa.

Häikäisten silmiä loisteellaan makasi meri siinä suurena, mahtavana ja hyvänä ja sen voimakas hengähdys lehahti rannalle virvoittaen uupuneita ihmisiä, joiden työn tarkoituksena oli telkien laittaminen sen vapaille, nyt niin jyrkästi ja äänekkäästi muodotonta rantaa hyväileville aalloille. Meri näytti ikäänkuin säälivän heitä — ne monet vuosisadat, jotka se oli jo elänyt, olivat opettaneet sen ymmärtämään, että näillä rakentajilla ei ollut mitään pahoja tarkoituksia hänen suhteensa; jo kauvan on se tietänyt, että nämät ovat vaan orjia, joiden tehtävänä on taistella luonnon voimia vastaan, taistelu, joka on päättyvä lopuksi luonnonvoimien kostolla. Yhäti he vaan rakentelevat, tekevät ikuisesti työtä ja heidän hikensä ja verensä muodostuu heidän maanpäällisten varustustensa sementiksi; mutta mitään hyvää ei heille kaikesta tästä lähde, he luovuttavat vaan voimansa ikuiselle varustautumisen pyrkimykselle — pyrkimykselle, joka on aikaansaanut ihmeitä maan päällä hankkimatta kuitenkaan ihmiselle lisää verta ja vielä vähemmän leipää. He ovat myöskin luonnon voimia — nuo ihmiset —, ja sen vuoksi juuri meri ei ole heille äksy, vaan katselee hellästi heidän työtänsä, josta heillä ei ole mitään hyötyä. Nämä pienet harmaat matoset, jotka niin kovasti ovat jäytäneet vuorta — ovat aivan samaa maata kuin sen pisarat, jotka ensimäisinä ovat kulkeneet pitkin luoksepääsemättömiä, kylmiä rantakallioita meren ikuisen alueen laajentamispyrkimyksen pakotuksesta ja nämä ovat myös ensimäisinä murskautuneet sen seinämiä vastaan. Myöskin suuremmissa joukoissa ovat nämä pisarat sukua ihmisille, ja ne ovat silloin aivan kuin meri yhtä voimakkaita ja yhtä taipuvaisia saamaan aikaan hävitystä, heti kun vaan myrskyn hengähdyskään niitä koskettaa. Merelle ovat myöskin jo vanhuudestaan tutut orjat, jotka rakensivat pyramiideja erämaahan ja Xerxeen, tuon naurettavan ihmisen orjat, joka luuli voivansa rangaista merta kolmella sadalla iskulla sen vuoksi, että se oli rikkonut sen leikkikalumaiset sillat. Orjat pysyvät aina samallaisina, he aina pitävät itseänsä syyllisinä, heitä aina ruokitaan huonosti ja ikuisesti ovat he tehneet sitä, mikä on suurta ja ihmeellistä, jumaloiden välistä niitä, jotka ovat pakottaneet heitä työtä tekemään, useimmiten kiroten heitä ja silloin tällöin nousten kapinaan näitä hallitsijoitansa vastaan. Ja hymyillen jättiläisen levollista hymyilyä, jättiläisen, joka tuntee voimansa, leuhotteli meri titanimaisella virvoittavalla hengähdyksellään henkisesti vielä sokeata maata, joka sen sijaan, että se pyrkisi sukulaisensa taivaan yhteyteen, on orjuuntunut ja surkuteltavasti hutiloipi. Hiljalleen rientävät laineet rannalle, joka on täynnänsä kivisiä sulkuja sen ikuiselle liikunnalle rakentavia ihmisiä, aallot rientävät ja laulavat soinnukasta, viehkeätä lauluansa menneisyydestä, kaikesta siitä, mitä ne vuosisatojen kuluessa olivat saaneet nähdä maan rantamilla…

Parhaillaan Venäjällä vallitseva nälänhätä oli koonnut tänne edustajia kaikista niistä eri piireistä, joita nälänhätä oli kohdannut. Selvästi saattoi erottaa työläisjoukoissa kansallisuuksittain jakaantuneita osastoja ja ainoastaan kulkurit, jotka ovat enemmän yleismaailmallisia olemukseltaan, pistivät siellä täällä erikseen esille huomattavan vapaan ja itsenäisen esiintymisensä, kuluneiden pukujensa, tyhjentymättömän mielikuvitusrikkauden ja kuvaavan puhetapansa kautta. He erkanivat joka suhteessa kaikista muista, joissa vielä kotiseututunne sekä omaisuus- ja sukulaisuussuhteet olivat vaikuttamassa ja jotka ainoastaan hädän pakottamina olivat jättäneet entiset kiinteät asuntonsa. Näitä vapaita maankiertäjiä saattoi huomata kaikissa ryhmissä, he näkyivät olevan kaikkien — vaaleiden, raskasliikkeisten koillis-Venajän jättiläisten, Vähä-Venäjän arvokkaasti uneksivien miesten — kaikkien keskuudessa täysin kotiutuneita. Suurin osa heistä oli kuitenkin kokoontunut sille paikalle, missä maata paalutettiin, sen vuoksi, että tämä työ oli enemmän järkiperäistä ja koko lailla mukavampaa kuin lapiolla ja työntökärryillä raataminen.

Kun minä astuin heidän luoksensa olivat he päästäneet nuorat käsistään ja seisoivat sekä odottivat päällysmiehen korjatessa jotakin juntan väkipyörässä, joka varmaankin oli kuluttanut pilalle nuoran. Hän kaiveli siellä ylhäällä puisen tornin huipussa huutaen yhtämittaa: "Vetäkää!"

Nuoraa vedettiin laiskasti.

"Se-e-is! Vetäkää vielä. Antaa mennä!" Laulaja, puna-arpinen, parrakas mies, jolla oli sotilaallinen ryhti, kohautti olkapäitänsä, vilkutteli silmiänsä syrjään, yskähti ja alkoi vedellä:

"Ä-ämmä paalua maahan työntää…"

Seuraava säe, jota lievinkään sensori ei olisi voinut hyväksyä, synnytti yksiäänistä naurunrähäkkää. Se näytti olevan vasta virkaansa astuneen uuden laulajan omia nerontuotteita ja toveriensa nauraessa väänteli tämä taiteilijamaisesti viiksiänsä ikäänkuin ollen tottunut aikaansaamaan sellaista menestystä kuulijakunnassansa.