"Antaa me-ennä!" karjui raivoisana juntan yläpäästä päällysmies. "Älkää viivytelkö!"
"Ole varuillasi, Mikko — särjet!", varotti häntä eräs työmiehistä.
Ääni oli minulle tuttu ja minusta tuntui, että olin jo ennenkin nähnyt tämän kookkaan, leveäharteisen olennon sekä samat pitkulaiset sinisilmäiset kasvot. Eikö se ollut Konovalov? Mutta eihän Konovalovilla ollut oikeasta ohimosta nenän juurelle ulettuvaa naarmua, joka lävisti tämän miehen otsan, eikä Konovalovin hiukset olleet niin kiharat; Konovalovilla oli harvinaisen kaunis parta, mutta tämän miehen parta oli ajeltu ja hänellä oli ainoastaan viikset, joiden kärjet olivat alastaivutetut kuten vähävenäläisillä… Mutta kuitenkin!… Hänessä oli jotakin, joka oli minulle hyvin tuttua… Ja minä päätin juuri häneltä kysyä, kenen puoleen on käännyttävä, jotta saisi työtä, ja minä jäin odottamaan, siksi kunnes he saisivat alas sen tukin, jota he juuri olivat alkaneet lyödä maahan.
"Aa-ah! Aa-ah!" huokasi voimakkaasti väkijoukko, kyyristyen kokoon ja vetäen nuoria sekä nousten äkkiä uudelleen pystyyn ikäänkuin ollen valmis irtautumaan maasta lentääkseen ilmaan. Juntta tointui ja tutisi, väkijoukon päiden yläpuolelle kohosivat sen alastomat, päivettyneet ja karvaiset käsivarret, ojentuen suoriksi yhdessä nuorien kanssa, niiden lihakset pullistuivat ja lähes parin tonnin painoinen rautakimpale alkoi lentää yhä hitaammin ylös ja sen iskut hirren päähän alkoivat kajahtaa yhä heikommilta. Tätä työtä katsellessa saattoi ajatella, että siinä oli epäjumalaa palveleva väkijoukko, joka milloin epätoivoisena, milloin haltioituneena kohotteli käsiänsä kohti mykkää jumalaansa sekä kumarteli sitä. Hien peittämät, likaiset ja jännittyneet kasvot, joiden otsaa peittivät kiinniliimautuneet pörröiset hiustukut, tummanpunertavat, olkapäiden ponnistuksesta vavahtelevat kaulat — kaikki nämä ruumiit, joita kirjavaväriset, repaleiset paidat ja housut töin tuskin peittivät, täyttivät ilman ympärillä kuumalla höyryllänsä ja sulautuen yhdeksi ainoaksi raskaaksi lihasjoukkioksi liikkuivat kömpelösti kosteassa ilmapiirissä, joka oli täynnä etelän hellettä ja sankkaa hien tuoksua.
"Levätään!" huusi joku ilkeällä ja särkyneellä äänellä.
Kädet heltisivät nuorista, jotka jäivät riippumaan pitkin junttaa ja työmiehet laskeutuivat alas horjuvina, hikeä kuivaten, raskaasti hengittäen, selkäänsä suoristellen, olkapäitänsä hieroen ja täyttäen ilman kolealla nurinallaan, joka muistutti suuren, ärsytetyn eläimen karjuntaa.
"Maamies!" sanoin minä kääntyen valitsemani miehen puoleen.
Hän kääntyi laiskasti minun puoleeni ja silmäiltyään lyhyesti minua rypisteli kulmakarvojansa sekä katsoi terävästi silmiini.
"Konovalov!"
"Odota vähän…" Hän laski toisen kätensä pääni päälle taivuttaen sitä taaksepäin ikäänkuin kuristaakseen toisella kädellään kurkkuani. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän hymyili lämpimästi sekä iloisesti.