"Maksim! Sinäkö se olet, pikku ystäväni! Kukapa olisi uskonut sitä! Oletko sinäkin nyt joutunut pois radaltasi! Lähtenyt maita maleksimaan? Mainiota! Nyt on kaikki hyvin! Oletko jo kauvan ollut täällä? Mistä sinä tulet? Nyt kuljetaan yhdessä koko maailman ympäri! Mitä elämää se olikaan siellä? Ihminen tulee vaan raskasmieliseksi. Typeryyttä! Siellä ei eletä, ihminen siellä vaan mätänee. Minä, veliseni, minä olen kulkenut ympäri maailmaa aina siitä hetkestä alkaen kun läksin sieltä. Missä kaikkialla minä olen ollutkaan! Minkälaista ilmaa olenkaan hengittänyt!.. Kas kuinka hyvin sinä olet puettu! Vaatteista päättäen luulisi sinua virasta pois potkituksi, kulkuri sotamieheksi, mutta jos tuomitsee kasvojen mukaan — ylioppilaaksi. No mitä pidät uudesta elämästäsi? Toisesta paikasta toiseen… Minä ajattelen vielä usein Stenjkaa. Taras Buljbaa myöskin, Pilaa, Gysoita, kaikkia!"
Hän antoi minulle ystävällisiä töytäyksiä rintaa vasten ja taputti minua olkapäille, aivan kuin olisi hän aikonut hakata minut pihvipaistiksi. Mahdotonta oli saada lausutuksi sanaakaan, minä hymyilin vaan ja iloitsin hänen hyväntahtoisten, ilosta säteilevien kasvojensa vuoksi. Minä olin myös hyvin iloinen siitä, että sain nähdä hänet jälleen. Tämä kohtaus muistutti minulle elämäni alkua, joka epäilemättä oli parempi kuin sen jatko.
Lopuksi sain kysytyksi vanhalta ystävältäni, miten hän oli saanut arven otsaansa ja kiharat hiukset.
"Niin, katsoppas, silläkin on oma historiansa. Minä aijoin muutaman toverin kera mennä Rumanian rajan ylitse; — tahdoimme saada nähdä, miltä maailma siellä päin näyttää, kuljimme siis Kagulista — eräs paikkakunta Bessarabiassa lähellä rajaa — yöllä, hiljaa ja varovaisesti rajalle — emme oikein tietäneet oliko se luvallista. Äkkiä huusi joku: seis, tulkaa tänne! Ne olivat tullivahteja. Olimme joutuneet keskelle tullivartiopaikkaa. Me juoksimme nopeasti takaisin. Tullisotamiehet läksivät ajamaan meitä takaa ja yksi heistä lyödä komautti minua päähän. Eihän se niin kovin kipeätä tekevä isku ollut, mutta lähes kuukauden sain kuitenkin lojua sairashuoneessa. Ja ajatteleppas kuinka ihmeellistä! Ketä luulet kannettavan eräänä päivänä sairaalaan? Niin, samaa sotamiestä, joka oli lyönyt minua! Tunsin heti hänet. Eräs salakuljettaja oli pistänyt häntä veitseltä vatsaan. Hän osottautuikin minun maamiehekseni — hän oli myöskin Muromista kotoisin. Kun hän sai nähdä minut, kysyi hän: 'Tuon iskun otsaasi olet kai saanut minulta, vai kuinka?' 'Siltä se näyttää', sanoin minä. 'Me luulimme teitä salakuljettajiksi, haimme silloin parhaillaan niitä. Näethän että minäkin olen saanut osani nyt vuorostani. Ovat ratkoneet vatsani auki. Ei sille mitään voi, ystäväni, elämä on leikkiä — vakavaa leikkiä!' No — meistä tuli hyvät ystävät. Hän oli kerrassaan hyvä ihminen… Ja kiharat? Kiharat, veli hyvä, ne sain minä sairastettuani lavantautia. Minulla on näet ollut lavantauti. Se on kauheaa kuumetta, se. Kishinjovissa panivat minut istumaan vankilaan — minun oli tovereineni vastattava oikeuden edessä siitä, että tahdoin mennä yli rajan ilman passia. Siellä sain lavantaudin… hirveän kauvan sain maata sängyssä tämän ulkomaalaisen taudin takia ja töin tuskin saatoin siitä tointua! Luulen, etten olisi enää ollenkaan noussut jaloilleni, ellei sairaanhoitajatar olisi niin paljon puuhannut minun hyväkseni. Täytyi todellakin ihmetellä häntä. Uskotko veliseni, hän hoiti minua aivan kuin omaa lastansa! Ja kuitenkaan minä en voinut antaa mitään hänelle vaivoistansa… Sisko, sanoin hänelle, lopetahan jo toki — minua aivan hävettää! Mutta hän nauroi vaan. Se oli kiltti tyttö se, eikö totta? Välistä luki hän jotakin minulle, jotakin sellaista, joka oli hyvää sielun pelastukselle. Minä en oikein sitä ymmärtänyt ja minä kysyin häneltä: 'Eikö teillä ole jotakin muuta?' Silloin nouti hän erään kirjan englantilaisesta merimiehestä. Se oli kerrassaan ihmeellinen kirja se: tämä merimies oli haaksirikkoutuneena pelastunut eräälle asumattomalle saatelle ja oli siellä ominpäin järjestänyt elämänsä. Hirveän jännittävää! Siitä kirjasta pidin paljon. Se oli oikein hyvä kirja. Aivan teki mieleni mennä sen merimiehen luokse asumaan. Voitko ymmärtää niin ihanaa elämää: meri, taivas ja saaria — olet oma herrasi, sinulla on kaikkea mitä tarvitset ja olet täydellisesti vapaa! Hänellä oli myös villi ihminen luonansa. Hänet olisin minä mieluimmin hukuttanut mereen — sillä hittoako minä hänellä olisin tehnyt? Ei minulla olisi ollut yksinänikään ikävä. Oletko sinä lukenut sellaista kirjaa."
"Mutta asiaan! Mitenkä pääsit pois vankilasta?"
"Päästivät hyvin yksinkertaisesti. Tuomitsivat syyttömäksi ja päästivät ulos… Mutta kuuleppas! Minä en tänään enää tee työtä, jätän piruille koko hommat. Olen jo tarpeeksi kuluttanut käsiäni tänään. Rahaa minulla on pari kolme ruplaa ja tämänpäiväisestä puolipäivästä tulee vielä 40 kopekkaa lisäksi. Niin paljon rahaa yhdellä kertaa! Menemme siis luokseni… minä en asu työläisparakissa, vaan täällä lähellä vuoressa… siellä on sellainen onkalo, oikein mukava ihmisasunnoksi. Meitä asuu siinä kaksi henkeä; toverini on sairas — häneen on tarttunut kuume… No niin, istu hetkinen tässä, minä menen työnjohtajan puheille… tulen pian takaisin."
Hän nousi äkkiä ylös ja läksi liikkeelle juuri samaan aikaan, kun paaluttajat tarttuivat nuoriin alottaakseen uudelleen työnsä. Minä jäin istumaan kivelle katselemaan ympärilläni vallitsemaa äänekästä hyörinää sekä rauhallista sinisenvihertävää merta.
Konovalovin kookas vartalo pujahteli nopeasti ihmisten, kiviröykkiöiden, hirsien ja työntökärryjen lomitse edeten etääntymistään. Hän kulki käsiänsä heilutellen ja hänellä oli yllään sininen kretonkimekko, joka oli hänelle lyhyt ja ahdas, sekä aivinaiset housut ja raskaat jalkineet. Punertavat hiustöyhdöt liehuivat hänen suuressa päässänsä. Välistä hän kääntyi taaksensa ja antoi minulle käsillänsä jonkinlaisia merkkejä. Hän näytti olevan aivan uusi, vilkastunut, levollisen vakaantunut, hyväntahtoinen ja voimakas ihminen. Kaikkialla hänen ympärillänsä tehtiin työtä; puut halkeilivat, kivet särkyivät, työntökärryjen pyörät vonkuivat surullisesti ja hiki höyrysi pilvenä, jotakin putoili jymähtäen alas ja ihmiset lauloivat ähkyvällä äänellä. Kaiken tämän äänten ja liikkeiden sekasorron keskellä oli ystäväni kaunis vartalo, joka lujin askelin eteni jonnekin luovaillen yhtämittaa sinne tänne ja tullen harvoin täydellisesti näkyviin antaakseen vihjauksen siitä olennosta, jonka saattoi tuntea Konovaloviksi.
Kaksi tuntia kohtaamisemme jälkeen istuimme molemmat vuoren onkalossa, joka sopi hyvin asunnoksi. Luola oli tosiaankin mukava. Vuorta oli joskus maailmassa räjähytetty ja siihen oli muodostunut neliskulmainen aukeama, jonne mahtui hyvin neljä henkeä. Vahinko vaan, että luola oli matala ja että sen suulla kiikkui uhkaavana suuri graniittimöhkäle. Päästäkseen sisälle tähän mukavaan luolaan täytyt heittäytyä pitkälleen maahan ja ryömiä graniittimöhkäleen alitse, joka näytti hyvin petolliselta. Minä katsoinkin senvuoksi parhaaksi pitää pääni ja yläruumiini luolan ulkopuolella päivänpaisteessa uskoen sille ainoastaan alaosan ruumistani — silloin ainakin olisi puoli ruumista ollut pelastettu, jos möhkäle olisi pudonnut alas.
Konovalovin toveri, sairas kulkuri, makasi aivan kokonaan päiväpaisteessa parin askeleen päässä meistä, joten me kuulimme selvästi, kuinka hänen hampaansa kalisivat vilusta, ja näimme, kuinka hän turhaan koetti peittää itseänsä paremmin hirveän rääsyisillä vaatteillaan. Hän oli laihahko, pitkä vähävenäläinen "Poltavasta tahi ehkämäs Kijevistä"… kuten hän miettiväisenä sanoi minulle.