"Maanpäällä asuu niin paljon ihmisiä, että ei ole ollenkaan tärkeätä, jos hän unohtaa missä on syntynyt. Ja eikö se ole aivan samantekevää? Kova onni on syntyä maailmaan, mutta missä… se ei tee asiaa sen paremmaksi!"
Ja hänen pienet mustat silmänsä värähtelivät yhtämittaa ja näytti siltä, kuin olisi hän hellittämättä tarkastellut jotakin.
Aurinko paahtoi kauheasti ja Konovalov asetti muutamien maahan pistettyjen vaajojen nojaan minun sotilasviittani, joka oli matkapuvustani loistonumero, suojatakseen meitä auringon säteiltä. Mutta siitä huolimatta oli painostavan kuuma. Oikealla puolella levenivät pitkin merenrantaa kaupungin valkeat talorivit ja vasemmalla lepäsi ääretön meri.
Konovalov katsoi merelle päin, hymyili tyytyväisenä ja sanoi: "Heti kun aurinko laskee, laitamme tulen ja kiehutamme teetä. Leipää ja lihaa meillä on. Tahdotko syödä vesimelooneja sillä aikaa?"
Hän vieritti jalallaan luolan sisältä suuren vesimeloonin, aukaisi kynäveitsen ja sanoi meloonia palotellessaan: "Joka kerta kun näen meren, kysyn itseltäni, miksi ihmiset niin harvoin asuvat meren rannalla? Siellä tuntisivat he itsensä paremmaksi, meri on niin hellä, se herättää niin kauniita ajatuksia ihmisen mielessä. No puheleppas nyt, mitä sinä itse olet kokenut näinä vuosina."
Minä aloin kertoa. Hän kuunteli tarkkaavaisena. Meri loisti jo kauvempana kellertävän punaisen valon peittämänä ja sen helmasta kohosi vaaleanpunertavia kevyitä pilviä aurinkoa kohti. Kivistä ja maan epätasaisuuksista lankesi keveitä, kummallisen pitkiä varjoja, jotka huomaamatta pitenivät ja näyttivät ryömivän meidän luoksemme.
"Se on vallan hullusti tehty, Maksim, että sinä enimmäkseen oleskelet kaupungeissa", sanoi Konovalov vakaumuksella kuultuaan kertomukseni loppuun. "Mikähän se mahtanee viekotella ja pidättää sinua siellä? Elämä kaupungeissa on epäterveellistä ja painavaa. Ei siellä ole ilmaa eikä vapautta tarpeeksi — ei mitään siitä, mitä ihmiset välttämättömästi tarvitsevat. Ihmiset? Mitä sinulla on tekemistä ihmisten kanssa? Olethan järkevä, sivistynyt mies, mitä voivat ihmiset sinulle opettaa, mitä heillä on tarjottavana sinulle, mitä sinä odotat heiltä? Muuten ihmisiähän on kaikkialla — myöskin kaupunkien ulkopuolella…"
Hetken kuluttua hän jatkoi: "Etenkin sinulle tahdon antaa sen neuvon, ettet eläisi kaupungeissa — siellä on vaan epäterveellistä ja luonnotonta. Kirjoja? Vai niin — minä luulin, että olet jo lukenut tarpeeksi niitä! Ethän sinä toki ole syntynyt maailmaan vain kirjoja varten… Muuten ovat kirjatkin vaan… hulluutta. Tule mukaani Turkestaniin, Tashkentiin tahi Samarkandiin. Vai mennäänkö jonnekin muualle. Esim. Amurille! Mennäänkö sinne? Tahdotko? Minä, veliseni, olen päättänyt vaeltaa läpi koko maailman; se on parasta mitä voi tehdä! Ihminen kulkee, ja näkee alati uutta… Typerät ajatukset häviävät — olet aivan vapaa niistä! Tuuli puhaltaa iloisena vastaasi ja tuntuu siltä, kuin liehuttaisi se pois kaiken tomun sielustasi. Mieli on kevyt ja vapaa, ei mitään tuskaa ole rinnassa. Jos tulet nälkäiseksi, niin raadat jossakin 50 kopekkaa itsellesi; jos et onnistu löytämään työtä, niin pyydät hyviltä ihmisiltä palasen leipää ja he antavat. Ja sillä tavalla saat sinä ainakin nähdä paljon maailmaa — paljon kaunista… Lähdetäänkö?"
Aurinko oli jo hävinnyt näkyvistä. Pilvet meren yläpuolella kävivät tummemmiksi, merikin synkkeni ja hieno virkistävä tuuli alkoi puhaltaa sieltäpäin. Yksinäisiä tähtiä loisti siellä täällä. Meluava työ satamassa oli päättynyt, joskus vaan kuului epäselvän huokauksen tavoin yksinäisiä huutoja. Tuuli ehkäisi aika ajoittain aaltojen alakuloisen loiskinnan kuulumasta rannalta.
Öinen pimeys kävi yhä tiheämmäksi, minä saatoin tuskin erottaa aivan lähellä olevan vähävenäläisen vartaloa…