Vaari virkkoi hänelle eten kehdaten jonkun nuhtelevan sanan, ja, saamatta siihen vastausta, alkoi kovasti tömisyttää jalkojansa, nojaten niillä lautan kanteen.
— Katsopas, Lenjka, noita miehiä tuossa! Kookasta ja kylläistä väkeä.
Hätäkös täällä on talonpojan elää! — Niin kuiskaili Arhippa kumartuen
Lenjkan puoleen, joka katseli laidan yli veteen.
Vuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen sen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen liikkuen eteenpäin.
— Senkin karju! Raatajat muka huonoja! Ei ole mies ikinä sellaista työtä unissaankaan nähnyt! — kuiskasi vaari. — Miksikähän se Jumala antaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? — Hän oli vaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta vastasikin itse: — sillä tapaa Hän vain koettelee ihmistä. Ken napisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä oleman iloa eikä rauhaa elämässään.
Veteen katsellessaan Lenjka tunsi suloista huumausta. Kova virta oli väsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin käheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat häntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki mieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja hän kaatui.
Hän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat hänelle kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.
— Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille, niin pääset stanitsaan [kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!
Vaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi ähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät ajamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari tuontuostakin oli tukehtua yskästä.
Kasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja päättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks kaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkealla kurkkuäänellä. Hän tuntui soluttelevan säveliä niinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä: missä solmu, siitä rihma poikki.
Laulu oli luonteelleen aivan samanlainen kuin tuo ääretön arokin: siinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti autereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.