Rattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari yski yhtämittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian tullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla äänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen… Stanitsan pojat siellä taas rupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla kysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta… Ei ole silloin hauska katsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä syvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja haastelee niin liikuttavasti, nyyhkien aina väliin ja kertoen sellaista, missä ei ole perää eikä pontta… Kertoo, esimerkiksi, että Venäjällä kansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä niitä kukaan kykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan pyörälle päin. Eiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään nähneet. Sellaista se vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset olisivat auliimpia. Mutta mihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolessa maksetaan niistä neljäkymmentä kopeekkaa puudalta, mitäpä viisikinkymmentä, mutta täällä ei niitä kukaan osta. Täytyy näitä antipaloja, usein makuisiakin, viskata repusta arolle. Ja miksikä se vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten stanitsasta toiseen? Pysyisi edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta eipäs: tulee, kiertelee, kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois, niinkuin varas vainoojia pakoon… Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi tuon asian vaarinsa kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti vastannut:
— Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä mitenkä paljon huolta minä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on. Mutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua säästää raskaalta maantyöltä… Niin justiin! Pidä sinä vaan suus kiinni!
— Kerjuulleko sitä lähdettiin? — kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa yli takana kyyröttäviin olentoihin.
— Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! — huokasi Arhippa vaari.
— Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän missä minun kotini on; saatte tulla yöksi meille.
Vaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas lyöden kylkensä rattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.
— Voi sua, ukon rähjä! — murahti kasakka sääliväisesti. — No yks
kaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missä
Musta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt!
Hyvästi jääkää!
Siinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi tiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja kaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili taivasta kohti samanlaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä, ja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä halkeillut.
Heistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä myöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari ja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin konsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.
— Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? — kysäisi vaari ja vastausta odottamatta lisäsi: — Paras olisi kulkea yhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.