Isä ja poika seurasivat katseillaan tyttöä ja yksin jäätyään he istuivat hetkisen ääneti.
"Miten satuitkaan yhteen hänen kanssaan", kysyi Vasili.
"Hän oli konttorissa, kun sinua sieltä kyselin… ja silloin sanoi tyttö: Et tarvitse jalkasin kulkea hiekassa, saat kanssani soutaa veneessä. Minä näet myöskin lähden sinne! ja niin läksimme tänne."
"Niinkö, niin… Monasti olen miettinyt miten Jakow-poikani jaksaa."
Poika hymyili hyväntahtoisesti isälleen, mikä antoi Vasilille uutta rohkeutta. "No… mitä arvelet tytöstä?"
"Kyllä vaan… hyvin mukiinmenevä", vastasi Jakow epävarmana siristellen silmiään.
"Tätä ei itse pirukaan voinut auttaa, poikaseni", virkkoi Vasili käsiään hieroen. "Ensin kyllä koetin karttaa… se ei onnistunut! Tottumus, katsos… olenhan nainut mies, ja sitten paikkailee hän vaatteitani ja paljon muutakin… ja lukuunottamatta sitäkin… Ah niin! Naisväkeä ei voi välttää enempää kuin kuolemaakaan", sanoi hän lopettaen avomielisen selittelynsä.
"Mitäpä se minulle kuuluu", sanoi Jakow. "Oma asiasi… enhän ole tuomarisi."
Mutta itsekseen ajatteli hän: "Kaikkea vielä… hänen kaltaisensa ei paikkaile housujasi…"
"Ja sitten olen vasta viisiviidettä vuotta. Eikä hän paljoakaan minulle tuota kuluja, kun ei edes ole vaimonikaan", sanoi Vasili.