"Ei tietystikään", myönteli Jakow, mutta ajatteli: "Kyllä hän sittekin sinulta rahat peijaa."
Malva tuli samassa tuoden viinapullon ja muutaman vehnäleivän, ja he rupesivat kalakeittoaan syömään. Ääneti he söivät. Makeasti maiskuttaen imivät he kalaruodot ja sylkäsivät ne suustaan hiekalle oven viereen. Jakow söi ahnaasti; tämä huvitti Malvaa erinomaisesti, koskapa hän ystävällisesti hymyili nähdessään pojan levittävän päivän polttamat poskensa ja liikuttavan sukkelaan paksuja, kosteita huuliaan. Vasili taas söi vain hiukkasen, vaikkakin ahkerasti askarteli ruuan ääressä — tämän teki hän voidakseen Jakowin ja Malvan huomaamatta punnita omaa suhdettaan heihin.
Laineitten ilakoivan ja hivelevän soiton katkaisi äkkiä kalalokkien petomaisen ilkamoiva rohkean voitokas kirkuna. Kuumuus oli nyt siedettävämpi ja majaan puhalsi tuon tuostakin viileä tuulenhenki raikkaalta mereltä.
Syötyään maukkaan kalakeiton ja nautittuaan muutaman ryypyn, rupesivat
Jakowin silmät painumaan kiinni. Hän naureskeli vallan mielettömästi,
nikotti, haukotteli ja katsoi Malvaan lakkaamatta; tämän johdosta
Vasili katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan:
"Rupea tähän makuulle, kunnes tee joutuu… me kyllä sinut herätämme…"
"Sehän käy päinsä vallan hyvin…", myönsi Jakow ja heittäytyi pitkäkseen tyhjille säkeille. "Entä te… minne te menette? Ha-ha!"
Vasili hämmästyi tuota naurua, poistui nopeasti majasta, kun taas Malva puolestaan puri huulensa yhteen, rypisti silmäkulmiaan ja vastasi:
"Se ei sinulle kuulu, minne me menemme! Mikä oletkaan olevinasi?
Parraton poikanulikka… et mitään muuta!" ja hänkin poistui.
"Sekö olen? O-o-dotahan vain", huusi Jakow hänen jälkeensä. "Ha-ha-ha! Minä sinulle vielä näytän, minä! Katsos vaan! Luulet kaikitenki olevasi oikea… neitsykäinen!"
Vielä hän jotain mutisi itsekseen, vaan nukahti sitten tyytyväisyyden ilme juopumuksesta hehkuvilla poskillaan.