Vasili pisti kolme seivästä hiekkaan, sitoi yhteen niitten yläpäät ja viskasi sitten vaatteen näiden yli. Tällä yksinkertaisella tavalla hankittuaan itselleen varjopaikan, ojentautui hän pitkäkseen käsivarret pään alla katsellen taivasta. Kun Malva tuli ja istuutui hiekalle hänen viereensä, käänsi hän kasvonsa tyttöön päin, jotta tämä huomaisi katkeran ja tyytymättömän ilmeen niissä.
"No, isäukko", sanoi Malva nauraen. "Etkö iloitse poikasi tulosta?"
"Hän nauraa suorastaan minulle… Ja tiedätkö miksi? Sinun tähtesi", virkkoi Vasili synkkänä.
"Soo-o? Minunko tähteni", toisti Malva muka ihmetellen.
"Niin juuri! Miksi sitten…"
"Voi sinua raukkaa! Miten silloin käynee? Enkö enää tulekaan luoksesi, mitä? No, silloinhan voin yhtä hyvin olla tulematta…"
"Mikä velho oletkaan", sanoi Vasili moittien. "Miten käyttäydyttekään, te molemmat nuoret! Hän nauraa ja sinä naurat myöskin… ja kumpainenkin olette kuitenkin maailmassa minua lähinnä. Ja mille te oikeastaan nauratte? Pahus vieköön!" — Hän kääntyi tytöstä poispäin ja vaikeni.
Malva istui kädet ristissä polvien yli hiljaa keinutellen ruumistaan. Lakkaamatta katsoi hän kimmeltävää merta vihreillä silmillään voitokkaana hymyillen kauneutensa voimasta tietoisten naisten tapaan.
Purjevene kiiti yli meren suuren harmaasiipisen linnun tavoin. Se tuli etäiseltä rannalta ja pyrki kauas, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen tummansiniseen äärettömyyteen, houkutellen puoleensa juhlallisella äänettömyydellään.
"Miksi olet niin vaitelias", kysyi Vasili.