"Vai niin, tuollaistako kannat sisimmässäsi", huusi hän yhä raivostuen. "Etkö ole mitään sanonut, senkin rutka… Olet minua vain syleillyt… suudellut… Minä kyllä sinut opetan!"
Hän painoi tytön maata vasten ja voimakkaalla kädellään löi hän kerran, löi toisenkin iskun niskaan. Hän suorastaan nautti, kun kätensä sattui tytön täyteläiseen, pyöreään kaulaan.
"Kas niin! Mitä on sinulla sanottavaa, senkin kyykäärme", kysyi hän, voitonriemuisena viskaten tytön luotaan.
Malva kaatui selälleen hiljaisena ja tyyneenä päästämättä ainoatakaan huokausta ja hän oli vieläkin yhtä kaunis, vaikka kasvot olivat käyneet punottaviksi. Tyttö katseli silmäkulmiensa alitse ja hänen vihreissä silmissään hehkui viha. Vaan Vasili ei tätä huomannut, ja kun hän hengästyneenä ja tyytyväisenä vihansa purkautumisesta voitonvarmana kääntyi Malvan puoleen, hymyili hän.
Ensin Malvan täyteläiset huulet omituisesti värisivät, sitten kiiluivat silmät, posket tulivat kuopalle ja hän ratkesi nauruun. Vasili katsoi hämmästyneenä, mutta tyttö yhä nauroi äänekkäästi ja tyytyväisenä kuin ei olisi häntä ollenkaan lyöty.
"Itse paholainenko sinua riivaa", huusi hän pelokkaana tuimasti tarttuen tytön käteen.
"Vaska… Oletko minua lyönyt", kysyi hän kuiskaten.
"Olenpa tietenkin, kuka muuten?"
Hän katsoi tyttöön ymmärtämättä suorastaan mitään eikä tiennyt, mitä tehdä. Löisikö hän vielä kerran? Mutta hänen vihansa oli jo talttunut eikä hän siksi enää voinut kohottaa kättään tyttöä lyödäkseen.
"Rakastatko minua", kysyi Malva uudelleen ja hänen kuiskiva äänensä sai
Vasilin veren kuohumaan.