"Nyt on minun mentävä teetä keittämään… Kai vieraammekin kohta herää."
Malva vetäytyi syrjään kuin laiska, auringossa makaava kissa, ja Vasili lähti vastahakoisena majalle. Tyttö kohotti velttona silmäluomiaan, ja katsellen miehen jälkeen huokasi hän kuin vapautuneena ylen raskaasta taakasta.
Vielä vierähti tunti ja niin istuivat kaikki kolme höyryävän teekattilan luona teetä juoden ja rupatellen.
Aurinko jo kultasi meren iltaruskon lumoaviin väreihin, ja viheriät aallot kimmelsivät purppurassa ja ruusunpunaisina. Teetä juodessaan valkeasta savimaljasta kyseli Vasili pojaltaan kylän kuulumisia, samalla kertoen omia muistelmiaan. Malva kuunteli heidän varovaista keskusteluaan ottamatta lainkaan siihen osaa.
"Miten he oikeastaan kotona voivat?"
"Oh, eihän siellä ainakaan liikoja herkutella…", vastasi Jakow.
"Me talonpojat emme saakaan olla niin ylen vaativia. Pieni tupapahanen ja riittävästi leipää… ja sitten juhlapäivinä ryyppy. Siinä kaikki. Vaan ei edes sitäkään ole meillä. Olisinko minä lähtenyt tänne, jos talossa olisi ollut tarpeeksi ruokaa? Kotonahan on oma herransa… aivan toisten veroinen… vaan täällä olen toisen renkinä."
"Vaan sensijaan saa täällä syödä tarpeekseen, ja työkin on kevyempää."
"No, eipähän sitä juuri saata sanoa! Toisinaan sattuu saamaan säryn ruumiiseensa kuin aimo selkäsaunan jälkeen… ja sitten tehdään täällä työ vieraalle, vaan kotona itselleen."
"Mutta täällä ansaitsee enemmän", sanoi Jakow tyyneesti.