Sisimmässään oli Vasili poikansa kanssa samaa mieltä, sillä maalla on elämä ja työ raskaampaa kuin täällä, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta jostakin syystä ei hän tahtonut tätä pojalleen ilmaista. Siksi sanoi hän ankarasti:
"Oletko kenties laskenut, mitä täällä ansaitsee? Maalla veliseni…"
"… on pimeätä ja ahdasta kuin maakuopassa ikään", sanoi hymyillen Malva. "Erittäinkin naisten elämä siellä… ei muuta kuin kyyneleitä."
"Naisten elämä on kaikkialla yhtä kurjaa… ja maailma on kaikkialla kaltaisensa, samoinkuin aurinkokin", sanoi Vasili synkkänä katsellen Malvaa.
"Se ei ole totta", sanoi Malva vilkastuen. "Maalla on minun mentävä miehelään, jos sitten tahdon tai en. Ja naimisissa oleva nainen on ikipäiviksi orjatar, hänen täytyy rouhia heinät, kehrätä, hoitaa elukat ja synnyttää lapsia. Mitä on sellaisella naisella jälellä itsestään? Ei muuta kuin miehen lyönnit ja haukkumasanat…"
"Onhan sitä sentään muutakin", puuttui Vasili sanomaan.
"… ja täällä en kuulu kenellekään", jatkoi Malva välittämättä miehen puheesta. "Täällä olen vapaa kuin ilmassa lentävä kalalokki! Lennän kulloinkin minne vain haluan! Ei kukaan voi minua estää sitä tekemästä. Kukaan ei edes uskalla minuun koskea!"
"Mutta jospa sinuun sittenkin uskaltaa koskea", kysyi Vasili hymyillen kuin tahtoen jostain muistuttaa.
"No… silloin osaan sen kyllä kostaa", sanoi hän hiljaa, ja loisto sammui silmistä.
Vasili hymyili ylpeästi.