"Oi sinua… yksinkertainen olet kaikessa ylpeydessäsi! Tuo kaikki on vaan turhaa jaaritusta! Maalla on nainen ihminen, tarpeellinen elämässä… täällä on hän vain huvina…"
Ja hetken kuluttua lisäsi hän: "Vietelläkseen syntiin…"
Kun keskustelu oli päättynyt, sanoi Jakow huoaten:
"On kuin olisi tämä meri ääretön."
Kaikki katselivat ääneti vesierämaata edessään.
"Olisipa tämä kaikki maata", virkkoi Jakow, ja hänen kätensä piirsi laajan ympyrän, "ja vielä pelkkää mustaa multaa! Ja saisi sen sitten auralla kyntää!"
"Sehän jotain olisi", nauroi Vasili hyvätuulisena katsellen poikaansa, jonka posket punottivat tuosta voimakkaasti lausutusta toiveesta. Häntä miellytti poikansa sanoissa ilmennyt talonpojan isiltä peritty rakkaus omaan maatilkkaan ja hän ajatteli tämän rakkauden ehkä piankin vastustamattomasti voittavan Jakowin puolelleen pois vapaan kalastajaelämän viettelyksistä. Silloin hän jälleen jäisi yksin Malvan seuraan, ja elämä kulkisi vanhaa latuaan.
"Siinä olet oikeassa, Jakow! Noin on talonpojan ajateltava! juuri maa tekee talonpojan voimakkaaksi; siinä pysyessään hän elää; jos hän sen jättää, on hän mennyttä miestä. Talonpoika maata vailla on kun juureton puu — hän tosin kelpaa työhön, vaan ei sillä kauan elä; hän suorastaan mätänee. Eikä hän enää ole niin kaunis kun seisoessaan omassa metsässään; hän on oksaton, vailla kuorta, eikä hänestä juuri mihinkään ole! Kerrassaan mainiosti sanoit äsken, Jakow."
Meri otti auringon helmaansa tervehtien tulokasta leikkiväin laineitten ihanin sävelin, mikä sulautui sen viimeisiin kullassa kimmeltäviin säteihin. Tuo jumalainen, eloa ja valoa pulppuava lähde jätti nyt tällä loistavalla värikokoomuksellaan jäähyväisensä merelle herättääkseen välkkyvän aamuruskon ensi huomenellaan jonkun etäisyydessä uinuvan maan kaukana kolmesta ihmisolennosta, jotka tätä näkyä katseillaan seurasivat.
"On kuin sydän minussa sulaisi katsoessani auringonlaskua… kautta Jumalani… niin on todellakin asia", sanoi Vasili, kääntyen Malvan puoleen.