Tyttö vaikeni. Jakowin siniset silmät hymyilivät harhaillessaan meren laajalla lakeudella. Kaikki kolme katselivat kauan mietteissään sinne, minne päivän viimeiset säteet sulautuivat sammuen. Heidän edessään hehkuivat hiilet teekattilan alla. Heidän takanaan levitti jo yö varjonsa taivaalle. Keltainen hiekka tummeni, kalalokit olivat poissa — heidän ympärillään muuttui kaikki niin hiljaiseksi, vienon uneksivaksi. Eivätkä nuo hiekkarantaa huuhtovat laineetkaan enää olleet niin vilkkaat ja eloisat kuin sydänpäivällä.
"Miksi tässä enää istun", sanoi Malva. "Minun on lähdettävä."
Vasili hätkähti ja katsoi poikaansa.
"Mihin sinulla on niin kiirettä", mutisi hän tyytymättömänä. "Odotahan, kohta nousee kuu."
"Miksi minä kuun nousua odottaisin? Enhän pelkää… eikähän ole ensimäinen kerta kun täältä keskiyöllä poistun!"
Jakow katsoi isäänsä ja sulki silmänsä salatakseen niissä leikkivän hymyn; sitten katsoi hän Malvaan ja kohtasi tytön katseen, mikä teki vastenmielisen vaikutuksen häneen.
"No, lähde sitten", sanoi Vasili tyytymättömänä.
Malva nousi, jätti hyvästi ja asteli verkkaan rantaa pitkin, missä laineet hyväili hänen jalkojaan kuin tahtoen leikkiä lyödä. Taivaalla kimmelsivät tähdet — taivaan kultakukat. Vasili ja hänen poikansa seurasivat katseillaan Malvan vaalean puseron katoamista hämärään.
"Ystävä parhain, lohtuni mun, käy luokseni, sylihis' sulje!"
lauloi Malva kovalla äänellä.