Vasilista tuntui kuin olisi tyttö pysähtynyt ja odottaisi jotain. Hän sylkäsi katkerana ja mietti:
"Tuon tekee hän tahallaan… vain minua kiusatakseen, tuo kirottu velho!"
"Kas vaan! Hän vielä laulaa", hymyili Jakow.
Heidän silmissään oli tyttö vain enää harmaa pilkku pimeydessä.
"Sua mun mieleni yhä kaipaa, tunne, kuin rajuna syömmein lyö!"
kaikui Malvan ääni meren yli.
"Ei… mutta kuulkaahan toki", virkkoi Jakow, koko ruumiillaan kumartuen sinnepäin, "mistä nuo kiehtovat sanat kuuluivat?"
"Et siis ole kyennyt tyydyttävästi järjestämään maataloutta siellä kotona", kuului Vasilin matala, äreä ääni. Jakow katsoi hämmästyneenä isäänsä vaipuen sitten entiseen asentoonsa.
Etäällä aaltojen takaa kuului heidän korviinsa katkonaisia sanoja
Malvan kutsuvasta laulusta:
"Oi rakasta … aarteeni kallis,
… yksin … tummassa yössä!"