"Miten täällä on tukahduttavaa", virkkoi Vasili levottomana viskautuen edestakaisin hiekalla. "Nyt on jo yö, ja kuitenkin on helle yhtä polttava! Kirottu paikka tämä."
"Hiekka sen vaikuttaa — se näet päivällä kuumenee", sanoi Jakow kääntyen poispäin ja vaikeni.
"Mikä sinun on? Nauratko?" Isän ääni oli äreä.
"Minäkö", vastasi Jakow viattomana. "Millekä nauraisin?"
"Niin, ei minustakaan ole tässä minkäänlaista naurun syytä."
Ja niin vaikenivat molemmat.
Aaltojen loiskeen lomassa kuului yhä hiljainen, huokaava, hyväilevän kutsuva sävel.
2.
Kaksi viikkoa oli kulunut ja taas oli sunnuntai. Vasili Legostew makasi jälleen rantahiekalla majansa vieressä ja katseli merelle odottaen Malvaa. Autio meri hymyili leikkien sen pintaan kuvastuvan auringon kera ja tuhansia laineita syntyi, vyöryen rannalla peittäen sen valkealla vaahdollaan taas uudelleen sulautuen meren helmaan. Kaikki oli ennallaan kuin neljätoista päivää sitten. Ainoa ero siinä, että Vasili nyt rauhattomana odotti rakastajatartaan. Viime sunnuntaina ei hän lainkaan saapunut, mutta tänään oli hän varmastikin tuleva. Eikä hän Malvan tuloa oikeastaan epäillytkään, kunhan vain mahdollisimman pian saisi tytön näkyviinsä. Jakow ei heitä tällä kertaa häiritsisi — kaksi päivää sitten oli hän muitten työläisten seurassa käynyt nuottaa vetämässä ja silloin sanonut sunnuntaiaamuna lähtevänsä kaupunkiin liinapaitojen ostoon. Hän oli saanut työtä kalastamoissa viidentoista ruplan kuukausipalkalla, ollut jo muutaman kerran ulkona kalassakin ja näytti nyt reippaalta ja iloiselta. Toisten tavoin tuoksui Jakowkin suolakalalle ollen yhtä likainen ja ryysyinen kuin toverinsakin. Vasili huokasi syvään ajatellessaan poikaansa.
"Jospa hän vain jäisi sellaiseksi kuin on… mutta, hän kyllä turmeltuu toisten kaltaiseksi ja silloin hän ei ehkä enää haluakaan kotiin… Silloin on minun lähdettävä sinne."