Jakow vain nauroi ja kapusi purteen. Hän ei oikeastaan käsittänyt Malvan sanojen tarkoitusta, mutta koska tyttö tuolla tavalla puhui, oli hän varmaankin liiaksi liehakoinut. Ja poika tunsi olevansa iloinen ja reipas tietämättä siihen syytä.
"Mitäpä se isälle kuuluu", sanoi hän mennessään kannen yli tytön luo.
"Onko hän kenties lunastanut sinut omakseen?"
Hän istuutui Malvan viereen lakkaamatta katsellen tämän valkeata olkaa, puolialastonta rintaa ja koko tuota merelle tuoksuvaa tervettä, voimakasta olentoa.
"Mikä valkea kala oletkaan", virkkoi hän haltioituneena tarkkaan tyttöä katseltuaan.
"En ainakaan sinulle mikään", selitteli Malva lyhyeen edes katsomatta puhuttelijaan ja järjestämättä pukuaan.
Jakow huokasi.
Heidän eteensä avautui ääretön meri aamuauringon loisteessa. Tuulen hellän hyväilyn synnyttämät pienet, vallattomat laineet läikkyivät hiljaa purren kupeeseen. Maakaistale kaukana merellä näytti vain ohuelta viirulta. Siellä kohoutui tanko heikkona viivana kohti taivaan sinistä taustaa, ja saattoi nähdä sen huipussa punaisen vaatteen tuulessa liehuvan.
"Niin poikaseni", sanoi Malva katsomatta Jakowiin, "soma olen kylläkin, vaan ei siitä sinulle ole iloa. Kukaan ei myöskään ole minua ostanut, eikä isälläsikään ole mitään valtaa ylitseni. Elän vain itselleni. Vaan minua älä liehakoi, en näet tahdo olla sinun ja Vasilin välillä… En halua rakentaa epäsopua enkä riitaa… ymmärrätkö?"
"Mitä olenkaan sitten tehnyt", kysyi Jakow kummastellen. "Enhän sinuun edes koske… istun vain tässä!"
"Et uskallakaan minuun koskea", sanoi Malva.