"Kisko lujemmin", komensi Malva.
Laineen harjalla viskautui vene puoliksi hiekalle, mihin se kallistui kyljelleen aallon vieriessä takaisin mereen. Soutaja hyppäsi maalle, meni Vasilin luo sanoen:
"Hyvää päivää, isä!"
"Jakow", virkkoi Vasili enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.
He syleilivät, suutelivat kolmasti toisiaan huulille ja poskille, jolloin Vasilin kasvoilla yhtaikaa kuvastui sekä hämmästystä että riemua.
"Siksipä minä katsoinkin niin tarkkaan tuloanne… ja sydämessä tuntui niin oudolta. Ah sinä — miten olet tänne tullut? Mikä yllätys! Ja minä istuin ja katselin luullen Serjoschkaa tulijaksi. Ja sinä se olitkin!"
Toisella kädellään Vasili silitteli partaansa, toinen viittoili ilmaa. Oikeastaan tahtoi hän katsella Malvaa, mutta pojan hymyilevät silmät sen estivät ja sitäpaitsi häntä hämmästytti niiden omituinen kirkkaus. Tyytyväisyydentunne, jota hän tunsi omistaessaan noin reippaan ja kauniin pojan taisteli rakastetun tytön läsnäolon herättämän tunteen kanssa. Milloin seisoi hän toisella milloin taas toisella jalallaan ja teki pojalleen joukon kysymyksiä lainkaan odottamatta niihin vastausta. Hänen päänsä oli vallan sekasin, ja huonolle tuulelle joutui hän Malvan pilkatessa:
"Älä nyt noin hirveästi tanssi — pelkästä ilosta! Vie hänet majaan ja tarjoa hänelle jotakin…"
Vasili kääntyi häntä katsomaan. Malvan huulilla leikki taaskin sama omituinen hymy kuin taannoin, ja vaikkakin tyttö oli yhtä täyteläisen raikas kuin ennenkin, tuntui hän nyt Vasilin mielestä toiselta, uudelta olennolta, miltei vieraalta. Malva suuntasi viheriät silmänsä vuoroin isään, vuoroin taas poikaan, samalla kun hän pienillä, valkeilla hampaillaan nakerteli arbuusin siemeniä. Jakow katseli myös hymyillen molempia. Syntyi hetkisen äänettömyys, mikä Vasilia tuskastutti.
"Tulen heti takaisin", sanoi äkkiä Vasili mennen majaa kohti. "Menkää pois auringolta… minä noudan vettä, niin keitämme kalakeiton. Tarjoonpa sinulle, Jakow, kalakeittoa, minkä veroista et ennen ole syönyt! Istukaa täällä niinkauan, tulen heti takaisin."