"Minä?"
"Lähdetkö matkaan?"
"En…"
"Silloin en minäkään lähde."
"Aijotko koko pitkän päivän roikkua jälessäni", kysyi Malva tyyneesti.
"En lainkaan kaipaa sinun seuraasi…", vastasi Jakow loukkautuneena ja nousi mennäkseen. Mutta hän suuresti erehtyi sanoessaan ettei kaipaisi tyttöä. Hänen seurattaan oli nuorukaisella ikävä. Omituinen tunne hänessä heräsi tyttöä näin puhuteltuaan — salainen tyytymättömyys ja vastenmielisyys isää kohtaan. Vielä eilen ei hän sellaista tuntenut, eikä tänäänkään ennen Malvan tapaamista. Ja nyt tuntui kuin olisi isä hänen tiellään, vaikkakin tämä oli tuolla etäällä merellä, paljailla silmillä miltei näkymättömällä maakaistaleella… Hän luuli lisäksi huomaavansa Malvankin isää pelkäävän. Ellei tyttö olisi pelännyt… olisi hän kyllä onnistunut solmimaan lähempiä suhteita. Nyt kulki hän kaivaten tyttöä, vaikkakaan hän ei aamulla tätä edes ajatellutkaan.
Ja hän asteli rannalla kuin unessakävijä, katsoi veltosti vastaantulevia ja vaihtoi heidän kanssaan korkeintaan pari kolme jokapäiväisintä sanaa.
Erään asumuksen varjossa istuu Serjoschka eräällä tynnörillä nappaillen balalaikaa ja laulaa hoilotellen:
"Oi herra poliisi! Kilttejä jos kaikki olisi ei teitä tarvittaisi… Viekää minut talteen hyvään että mieleni rauhan saisi — etten lankeis ojaan syvään…"
Parisenkymmentä hänen kaltaistaan ryysyläistä seisoo ympärillä ja tuoksuvat — kuten kaikki täällä kalastamossa — kalalle ja suolalle. Neljä rumaa, likaista naista istuu hiekalla jonkun matkan päässä juoden teetä, minkä he kaatavat suuresta peltisestä astiasta. Ja tuossa on muuan näin varhain aamulla juopunut työmies: hän kierii hiekalla, yrittää nousta, mutta kaatuu taas. Jostakin kuuluu naisen itku ja valitus. Toisaalta kuuluu kuluneen hanurin rämisevä soitto… ja kaikkialla on kalansuomuja hiekassa.