Keskipäivän tienoilla etsi Jakow itselleen varjopaikan tyhjien tynnörien välissä, rupesi makuulle ja nukkui iltaan. Herättyään hän jälleen rupesi kulkemaan rannikolla ilman minkäänlaista päämäärää ja sydämessään kaihoten jotakin epämääräistä, tietämättä itsekään mitä…
Parisen tuntia näin kulettuaan kohtasi hän Malvan erään pajupensaikon siimeksessä etäällä kalastamosta. Tyttö makasi toisella kyljellään kädessään risanen kirja ja katsoi hymyillen tulijaa.
"Vai niin, täälläkö sinä olet", hän sanoi istuutuen Malvan viereen.
"Oletko jo kauankin minua etsinyt", kysyi tyttö voitonvarmana.
"Olenko sinua etsinyt", virkkoi Jakow samassa käsittäen asian todellakin niin olevan. Aamusta saakka oli hän tietämättään lakkaamatta etsinyt tyttöä. Mutta sittenkin puisti hän muka hämmästyneenä päätään.
"Osaatko lukea", kysyi Malva.
"Kyllähän juuri osaan, mutta huonoa se on… Olen näetkös kaikkityyni unohtanut."
"Minäkin luen huonosti… Koulussako olet taitosi oppinut?"
"Niin."
"Vaan minäpä olen itsekseni oppinut…"