"Miksi teki hän niin?"
"Kukapa sen tietää", vastasi Jakow välinpitämättömänä.
He istuivat hiekkasärkkien välissä, mitkä aallot ja tuuli oli rannalle kulettanut. Etäältä kalastamosta kuului hiljainen, epäselvä melu, ja aurinko meni mailleen kullaten hiekan purppurallaan. Miltei alastomat pajupensaan oksat liikahtivat tuskin huomattavasti vienossa iltatuulessa.
Malva vaikeni ja näytti kuuntelevan jotain.
"Miksi et tänään lähtenytkään tuonne kauas… hiekkasärkälle?"
"Mitäpä se sinulle kuuluu?"
Jakow taittoi pensaasta pajulehden ja rupesi pureksimaan sitä salaa katsellen tyttöä. Hän mietti miettimistään miten saisi sanottavansa sanotuksi.
"Kun olen yksin ja kaikki ympärilläni on hiljaista… silloin mielin itkeä… taikka laulaa. Mutta kauniita lauluja en osaa ja itkeä häpeän…"
Jakow kuunteli kyllä mielellään tuota hellää, sointuvaa ääntä, mutta sanojen sisältö oli hänestä yhdentekevää; hänen kaipuunsa sai vain kaikesta tästä varmemman muodon.
"Kuulehan sinä", alotteli Jakow tuskin kuuluvasti lähestyen tyttöä, mutta silti häneen katsomatta, "minulla on sinulle jotain sanottavaa… Olen nuori mies…"