"Sellaisista ihmisistä ei ole puutetta", sanoi Vasili halveksivalla liikkeellä.
"Sellaisia ihmisiä", matki Serjoschka. "Voi teitä tyhmiä moukkia! Jos teille tarjoo hunajaa tai tervaa, on se mielestänne samaa ruisvelliä…"
"Miksi häntä alati ylistelet? Oletko kenties tullut tänne meitä naittamaan? Sen seikan olen itse jo kauan sitten järjestänyt", sanoi Vasili.
Serjoschka katsoi mieheen, oli hetkisen vaiti ja laskien kätensä
Vasilin olalle lausui hän painolla:
"Sen tiedän… Tiedän senkin, että tyttö on suhteissa sinuun… En ole sinua sen johdosta edes moittinutkaan — se ei ollut tarpeen. Mutta nyt rupeaa poikasi Jaschka virittämään tytölle ansojaan — kurita häntä oikein isän kouralla, kuuletko! Muuten teen sen itse puolestani… Sinä olet kunnon mies… vaikkakin toisinaan oikea emäntä… Sinun tiellesi en milloinkaan ole astunut, muista se!"
"Katsos vaan! Sinäkin näköjään Malvaa liehakoit, vai kuinka", kysyi
Vasili synkkänä.
"Minä myöskin! Jospa sen tekisinkin… niin kylläpä hyvin yksinkertaisesti raivaisin teidät kaikki tieltäni — ja sillä hyvä! Vaan mitä minä tytöstä?"
"Miksi siis sekaannut tähän asiaan", kysyi Vasili epäillen.
Tämä yksinkertainen kysymys näytti hämmästyttävän Serjoschkaa. Hän katseli suurin silmin Vasiliin ja purskahti nauruun.
"Miksikö sekaannun?… Sen piru yksin tietää… Siinä on näet tyttö, joka johonkin kykenee… hänessä on tarpeeksi pippuria… Minä hänestä suorastaan pidän… ja siksi tunnen sääliä…"